Haku Menu

Pisara toivoa pienelle leukemiapotilaalle

Kun 3-vuotias Eetu sairastui leukemiaan, tarvittiin lukuisia veripusseja, jotta hänelle pystyttiin antamaan syöpähoitoja.

Eetu harrastaa muun muassa rumpujen soittoa.

 

Vuoden 2012 joulu oli vielä aivan tavallinen. Lietolaisessa perheessä touhusi energinen kolmevuotias, joka ei paljon paikoillaan pysynyt.

Heti vuodenvaihteen jälkeen tilanne kuitenkin muuttui. Eetu alkoi saada outoja oireita.

– Eetu oli koko ajan väsynyt, ja hänelle tuli mustelmia, jotka eivät hävinneet. Hän alkoi kaatuilla ja saattoi tippua yhtäkkiä tuolilta kesken ruokailun. Ihmettelin, mitä tämä mahtaa olla mutta en pitänyt sitä vakavana, kertoo Eetun äiti Piia Hurme.

Edes tammikuinen Espanjan-matka ei parantanut tilannetta. Auringossa polskimisen sijaan poika olisi halunnut vain nukkua tai katsoa DVD:tä. Hän ei ruskettunut lainkaan, vaan pysyi kalpeana. Matkalla äiti päätti, että kotiin päästyä käydään varmuuden vuoksi lääkärillä.

Nopea diagnoosi

Terveyskeskuksessa lääkäri huomasi, että kaikki ei ole kunnossa ja määräsi Eetun laajoihin verikokeisiin. Tunnin päästä kokeista lääkäri soitti ja käski lähteä sairaalaan heti.

Lastenosaston päivystyksessä lääkäri kertoi Eetun vanhemmille, että nyt on erittäin vahva epäily eräästä veritaudista.

– Kysyin, että ethän vain tarkoita leukemiaa, Piia muistelee.

Lääkärit kertoivat Eetun tilanteesta lempeästi mutta suoraan.

– Kyllä se oli meille ihan kuolemantuomio. Vaikka suurin osa potilaista selviää leukemiasta, ei kukaan äiti pysty käsittelemään sitä toista mahdollisuutta. Emme voineet tietää, mihin ryhmään Eetu kuuluu.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, että sulatteluun ei jäänyt aikaa. Otettiin lisää verikokeita, selkäydinnäyte, keuhkokuvaa ja sydänfilmiä. Leukemiadiagnoosi saatiin ennätysnopeasti. Jo seuraavana päivänä Eetulle asennettiin nukutuksessa rintaan infuusioportti, jonka kautta voitiin antaa lääkettä ja ottaa verinäytteitä.

Hoidot alkoivat saman tien. Eetu sai solumyrkkyjä monin tavoin: lihaspistoksina, rinnan infuusioportista, kanyyleista ja tabletteina.

– Muistan, että Eetun huoneessa oli iso roskakori, joka täyttyi neuloista ja letkuista hetkessä, Piia kertoo.

Aiemmin Eetu ei ollut pahemmin koskaan kipeä, mutta yhtäkkiä hänen oli nieltävä kauhean makuisia solumyrkkyjä.

– Oli hullu tunne, kun oli lykättävä lääkkeet oman kolmevuotiaan suuhun suojahanskat kädessä.

Eetu tarvitsi jatkuvasti myös nesteitä ja verta. Ilman riittävää verivalmistemäärää ja kunnollista hemoglobiinitasoa hänelle ei olisi voitu antaa syöpähoitoja.

Tyhjät kuoret

Vaikka perheen elämä oli kokenut täydellisen pysähdyksen, kotona odotti Eetun yksivuotias pikkusisko Hilda sekä Piian kaksi vanhempaa lasta. Oli huolehdittava, että lapsilla on ruokaa ja keinutettava yksivuotiasta, vaikka tuntui kuin itsestä olisivat jäljellä vain tyhjät kuoret. Onneksi Piian vanhemmat olivat isoksi avuksi.

Eetun vanhemmat Piia ja Jani viettivät sairaalassa 10-tuntisia päiviä. Sitten toinen lähti kotiin yöksi.

– Oli kauhean ristiriitainen olo. Sain Hildan naurusta voimaa. Samalla kuitenkin mietin, että vasta hetki sitten Eetu oli viereisessä keinussa. Joskus sairaalassa ajattelin, että voi kun voisin vain irrottaa Eetun letkuista ja viedä hänet kotiin.

Suru näytettiin perheessä avoimesti. Kun toinen vanhemmista murtui lattialle, toinen nosti pystyyn.

– Ensimmäinen puoli vuotta rinnassa oli hirveä puristava tunne. Oli kuitenkin hyvä päästää paha olo ulos, vaikka lapset joutuivatkin näkemään, kun itkimme. Muuten tunteet olisivat patoutuneet.

Kyllä Eetu selviää

Eetun syöpähoidot kestivät kaksi ja puoli vuotta. Pelko ja luottamus kulkivat rinnan. Piia Hurme muistelee lämmöllä Turun lastenklinikan henkilökuntaa, joka hoiti lapsia täydellä sydämellä ja piti myös vanhemmista huolta. Samoin Piia kiittelee Liedon omaishoidon tukitiimiä, joka huolehti perheen jaksamisesta.

Sairaalassa samassa tilanteessa oli muitakin perheitä. Piialle on jäänyt hyvä ystävä eräästä äidistä, jonka lasta hoidettiin Eetun kanssa samaan aikaan. Toinen antoi toiselle toivoa, kun toisella oli epätoivoinen päivä.

– Toivo tuli pieninä pisaroina. Kului pitkä aika, kunnes yksi hoitajista sanoi: kyllä Eetu selviää. Se oli ihana kuulla. Sen olisi halunnut kuulla jo aluksi.

Lapsesta näki heti, kun hoidot tepsivät ja olo parani. Puna nousi poskille ja silmät aukesivat, kun arvot paranivat veritankkauksen jälkeen. Alkuaikoina Eetu oli ollut miltei mykkänä, mutta pikkuhiljaa tuttu huumori ja halu leikkiä alkoivat palata.

– Sairaalasängyssä sitten keksittiin hänelle kaikenlaisia leikkejä. Siitä sai voimaa, kun hän vähänkin hymyili ja suusta alkoi tulla eetumaisia kommentteja. Hänen vitsinsä piristivät meidän ja hoitajien päivää.

Hoidot ovat enää vain muisto

Nyt 9-vuotias Eetu ei hoidoista onneksi juurikaan muista. Rinnassa olevaan infuusioporttiarpeen hän ei kuitenkaan edelleenkään anna koskea. Muistoissa on yhä paineen tunne ja pelko, joka portin käytöstä aiheutui.

Eetu on hyvinvoiva ja energinen poika, joka harrastaa salibandyn pelaamista, rumpujen soittoa ja kuuluu näytelmäkerhoon. Verikokeissa hänen täytyy käydä enää puolen vuoden välein.

– Ovat ne jännittäviä päiviä. Aina odotamme soittoa, että kaikki veriarvot ovat kohdallaan, toteaa Piia.

Piian mukaan perhe ei elä jatkuvassa pelossa. Välillä kuitenkin vaikkapa jokin laulu tai muu muisto laukaisee pelon tunteen.

Joulusta Piia ei pitänyt moneen vuoteen, kun mieleen aina hiipi ajatus, onko tämä se viimeinen. Nyt hän jo nauttii joulusta. Tänä vuonna perhe sai viettää ensimmäistä joulua uudessa kodissaan vanhassa puutalossa.

Juhlia tärkeämpää on kuitenkin se ihan tavallinen arki, josta Piia muutama vuosi sitten vielä haaveili.

– Katsoin ikkunasta ulos ja ajattelin, että nuokin ihmiset vain kävelevät tuolla väsyneenä töihin - kunpa voisin tehdä saman ja ajatella vaikka, että samperi, kun sataa vettä.

Koska Eetu sai sairaana ollessaan suuria määriä verivalmisteita, Piia toivoo ihmisten lahjoittavan verenluovutuksen avulla toivoa pienille potilaille.

– Kun silloin istuin Eetun sairaalasängyn vierellä ja katsoin veripussia, mietin, tietävätköhän nämä ihmiset, kuinka paljon he auttavat.

 

Teksti: Sini Sarvanne

Kuvat: Jan Sundman

 

Julkaistu 1/2019