Arvokkain lahja
Kun Tiina Kivelä sairastui vakavasti, ainoa toivo parantua oli kantasolusiirto.
Ensimmäinen merkki oli väsymys. Se oli jotenkin tavallista raskaampaa eikä tahtonut mennä lepäämällä ohi. Välillä väsymys kuitenkin helpotti, joten tamperelainen Tiina Kivelä jatkoi elämäänsä kuten ennenkin.
Loppuvuodesta 2019 oireita ei voinut enää sivuuttaa. Väsymys oli jatkuvaa. Lisäksi tulivat pahoinvointikohtaukset.
– Kun työpaikan ruokalassa sai lautasen eteensä ja piti alkaa syödä, ei pystynytkään. Tuli niin voimakas pahoinvointi. Aloin kärsiä myös huimauksesta. Jossain kohtaa sitten työkaverini sanoi, että nyt sinun on pakko mennä lääkäriin, Kivelä muistelee.
Työterveyslääkärissä otetut verikokeet paljastivat, että Kivelän hemoglobiini ja punasolujen määrä olivat erittäin matalat. Se selitti oireet, mutta mistä ne johtuivat?
Lyhyt seuranta paljasti, että veriarvot laskivat koko ajan lisää. Kysymys ei ollut mistään raudan puutteesta, vaan jostain paljon vakavammasta. Valppaan työterveyslääkärin kautta Kivelä sai lähetteen jatkotutkimuksiin ja luuydinnäytteeseen.
Tulos oli sokki. Kivelällä diagnosoitiin myelodysplastinen oireyhtymä. Se on erittäin vakava verisairaus, jossa luuytimen kantasolujen muutokset johtavat verisolujen tuotannon häiriintymiseen, eräänlainen myelooisen leukemian esiaste. Myelodyplastinen oireyhtymä todetaan vuosittain noin 200 suomalaisella. Alle 50-vuotialla sairaus on harvinainen, ja se on yleisempi miehillä kuin naisilla.
Kivelän kohdalle oli osunut varsinainen ”lottovoitto”. Kaiken lisäksi sairaus oli jo vakavalla asteella. Muuntuneita blastisoluja oli luuytimen soluista noin kymmenen prosenttia.
– Se voi lukuna kuulostaa pieneltä, mutta sitä se ei ole. Siinä vaiheessa ennuste oli puolitoista vuotta elinaikaa. Ainoa mahdollisuus parantua oli kantasolusiirto.
Yhden kortin varassa
Kantasolusiirto ei kuitenkaan ollut läpihuutojuttu – ei se koskaan ole. Riskeinä ovat käänteishyljintäreaktiot, infektiot, voimakkaan esilääkityksen haitat ja jopa sairauden uusiutuminen hoidosta huolimatta. Kantasolusiirron onnistumiseen vaikuttavat monet seikat kuten hoidettavan sairauden laatu, potilaan ikä ja yleiskunto sekä siirteen sopivuus. Aikuisista potilaista keskimäärin 50–70 prosenttia parantuu kantasolusiirrolla pysyvästi, myelodysplastisen oireyhtymän kohdalla vähän useampi.
Edes sopivan kantasoluluovuttajan löytäminen ei ole lainkaan varmaa. Siirteen luovuttajan ja vastaanottajan kudostyyppien on sovittava tarkasti yhteen. Kaikille tarvitsijoille ei löydy koskaan sopivaa luovuttajaa, vaikka maailman kantasolurekistereissä on miljoonien mahdollisten luovuttajien tiedot.
Alkujärkytyksestä toivuttuaan Kivelä päätti kääntää kaikki kivet.
– Vaihtoehtoja oli tavallaan tasan kaksi. Joko elän sen puolitoista vuotta ja menen pikkuhiljaa huonompaan kuntoon, tai sitten lähdetään yrittämään kantasolusiirtoa, jossa on edes mahdollisuus elämän jatkua. Riskit käytiin huolellisesti läpi, Kivelä kertoo.
– Muistan kommentoineeni lääkärille jotenkin niin, että meidän tytär pääsee kohta ylioppilaaksi ja poika ripille, minulla ei nyt kerta kaikkiaan ole aikaa kuolla. Että yrittäkää mitä tahansa, minä olen mukana.
Tuntematon pelastaja
Seuraavan puolen vuoden ajan Kivelä sai Tampereen yliopistollisessa sairaalassa TAYSissa sytostaatti- eli solunsalpaajahoitoa, jolla blastien määrä luuytimessä saatiin laskemaan. Samalla hänelle etsittiin sopivaa kantasoluluovuttajaa.
– Ensimmäisenä testattiin oma tyttäreni, joka oli juuri täyttänyt 18 vuotta, mutta kudostyyppimme sopivat yhteen vain osittain. Riskit olisivat olleet liian suuret, Kivelä kertoo.
Kun lähipiiristä ei löytynyt luovuttajaa, ainoaksi toivoksi jäi sopivan henkilön löytyminen Veripalvelun ylläpitämästä Suomen Kantasolurekisteristä tai sen ulkomaisilta rekisterikumppaneilta. Kivelän kantasoluhoidon otti vastuulleen Turun yliopistollisen keskussairaalan TYKSin kantasolusiirtoyksikkö. Se on Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin HUSin Helsingin sairaaloiden ohella ainoa yksikkö, joka suorittaa Suomessa luovuttajan soluilla tehtäviä kantasolusiirtoja. Aikaa kului.
– Jossain kohtaa aloin jo huolestua, kun mitään ei kuulunut – eikö sopivaa luovuttajaa tosiaan löydy mistään? Tässäkö tämä elämä nyt oli? Helpotus oli melkoinen, kun sain lopulta viestin, että ulkomaisesta rekisteristä oli löytynyt mahdollisesti sopiva henkilö.
Kantasolurekisterin sääntöihin kuuluu, että luovuttaja ja kantasoluja vastaanottava potilas saavat tietää toisistaan vain perustiedot. Nimettömyydellä varmistetaan, että kaikkia apua tarvitsevia potilaita kohdellaan samanarvoisesti eikä kukaan joudu kantamaan kohtuutonta taakkaa.
– Minulle kerrottiin, että luovuttaja oli 21-vuotias mieshenkilö, joka painoi noin 90 kiloa. Ne tiedot olivat oleellisia siksi, että nuorelta, isokokoiselta mieheltä on helppo kerätä riittävästi kantasoluja siirtoa varten, Kivelä sanoo.
Ja ennen kaikkea: luovuttaja oli ihmisen immuunipuolustusta ohjaavan HLA-geenijärjestelmän suhteen yhtä pistettä vaille samanlainen Kivelän kanssa, ja veriryhmäkin oli sama. Riski vakaville käänteishyljintäreaktioille oli matala ja hyvin todennäköisesti lääkityksellä hallittavissa.
Ei varaa virheisiin
Heinäkuussa 2020 Kivelä kirjautui sisään TYKSiin, jossa aloitettiin esivalmistelut kantasolusiirtoa varten. Kivelä sai voimakasta sytostaattihoitoa, jonka tarkoituksena oli hävittää sairastuneet kantasolut luuytimestä.
Samaan aikaan jossain Keski-Euroopassa 21-vuotias nuorimies lunasti lupauksen, jonka hän oli kantasolurekisteriin liittyessään antanut. Hän kävi etukäteen sairaalassa ottamassa kasvutekijäpistoksia, jotka saivat luuytimen kantasolut lisääntymään niiden keräämisen helpottamiseksi.
Kivelällä paluuta ei enää ollut. Raskaat sytostaatit tuhosivat sairastuneet solut, mutta samalla menivät terveet – sikäli kuin sellaisia oli edes jäljellä.
– Vastustuskykyni laski nollaan, joten vietin kaiken ajan eristyksissä. Ainoastaan perheenjäsenet pääsivät katsomaan minua, ja heidänkin piti olla täysissä suojavarusteissa. Lisäksi kaikki tapahtui keskellä pahinta korona-aikaa. Se oli aika raskasta hommaa, sekä fyysisesti että henkisesti, Kivelä muistelee.
Tuhansien kilometrien päässä luovutus sujui suunnitellusti. Kerätyt kantasolut pakattiin erikoisvalmisteiseen kylmälaukkuun, ja kuriiri lähti kuljettamaan kallisarvoista lahjaa ensimmäisellä mahdollisella lennolla kohti Suomea ja Turkua. Aikaa ei ollut hukattavaksi. Siirto pitää suorittaa 48 tunnin kuluessa kantasolujen keräämisestä, jotta solut säilyvät elinvoimaisina.
Perillä TYKSissä terveet kantasolut tiputettiin Kivelän verenkiertoon verensiirron tapaan. Itse tiputus kesti Kivelän muistin mukaan vain 25 minuuttia. Sen jälkeen odotettiin taas, tällä kertaa tuloksia.
Takaisin terveiden kirjoihin
Seuraavien viikkojen aikana siirretyt kantasolut tarttuivat Kivelän luuytimeen. Uusien solujen tuotanto käynnistyi pikkuhiljaa: ensin terveitä valkosoluja, sitten verihiutaleita ja punasoluja. Kivelän veriarvot alkoivat kohentua ja vointi parani. Kantasolusiirto näytti onnistuneen.
– Pääsin sairaalasta viiden viikon jälkeen, mikä on suurin piirtein lyhin mahdollinen aika. Toki aika monta pussukkaa lääkkeitä piti kantaa apteekista, mutta pääsin ainakin kotiin toipumaan.
Sairaalasta päästyään Kivelä jatkoi hylkimisreaktioiden estolääkitystä vielä puolisen vuotta ja noudatti tarkkoja rajoituksia infektioiden välttämiseksi.
– Korkean infektioriskin takia ruoan piti olla todella hyvin kypsennettyä, ja kaikki vakuumipakatut tuotteet olivat kiellettyjä. Ulkomaisia kasviksia ja hedelmiä ei saanut syödä lainkaan. Pariin kolmeen kuukauteen en poistunut kotoa, ettei tulisi mitään pöpöjä, Kivelä kertaa.
Kantasoluhoidolla oli pari muutakin seurausta, joita harva tulee ajatelleeksi. Sytostaatit veivät Kivelältä haju- ja makuaistin. Jopa rokotussuoja nollaantui luuytimen mukana.
– Kävin läpi periaatteessa samanlaisen rokotusohjelman kuin pienet lapset, toki tiiviimpänä aikuisten versiona, ja siihen vielä koronarokotukset päälle. Aistit palautuivat ehkä puolessatoista kuukaudessa. Oli ihanaa, kun maistoi taas kahvin!
Kivelä arvioi, että elämä palasi aika lailla ennalleen noin vuodessa. Vointia toki seurattiin säännöllisesti TAYSissa – ja seurataan edelleen –, mutta lääkitykset oli ajettu asteittain alas ja voimat olivat palautuneet. Sivuvaikutukset pysyivät poissa.
Vakavien verisairauksien kuten leukemian ja myelodysplastisen oireyhtymän kohdalla potilaan katsotaan yleensä parantuneen, kun sairaus ei ole uusiutunut viidessä vuodessa luovuttajan soluilla tehdyn kantasolusiirron jälkeen. Kivelä saavutti merkkipaalun viime vuonna.
– Kävin kontrollissa viimeksi elokuussa, ja kaikki oli kunnossa.
Terveisiä Turkuun
Työuransa Kivelä on tehnyt pääasiassa IT-alalla ja projektinhallinnan tehtävissä. Sydämenasia on myös vapaaehtoistoiminta, johon Kivelä lähti toden teolla mukaan kymmenisen vuotta sitten.
– Ehkä se on tullut vähän verenperintönä isovanhemmilta, he olivat aina auttamassa muita. Toimin pitkään vapaaehtoisena ikäihmisten palvelutalossa, jossa oma isoisäni asui viimeiset vuotensa. Hänen menehdyttyään etsin jotain tekemistä vapaa-ajalle, kun silmiini osui Aamulehden juttu Vapaaehtoisesta pelastuspalvelusta Vapepasta. Päätin lähteä kokeilemaan, ja se tuntui omalta jutulta.
Tällä hetkellä Kivelä toimii Vapepan Tampereen paikallistoimikunnan puheenjohtajana. Hän on mukana myös Punaisen Ristin toiminnassa Tampereella.
Vakavan sairastumisen myötä aina energinen Kivelä joutui pysähtymään: auttajasta tuli autettava. Kokemus vain vahvisti tunnetta toiminnan tärkeydestä.
– Siksi minä oman tarinanikin päätin kertoa, että mahdollisimman moni saisi saman mahdollisuuden. Kun on itse kantasolusiirron saanut, ymmärtää, miten valtava lahja se on – kirjaimellisesti koko elämä.
Kivelä lähettää vielä kerran kiitokset kaikille Kantasolurekisterin ammattilaisille, hoitohenkilökunnalle sekä Tampereelle että Turkuun – ja tietenkin sille tuntemattomalle nuorelle miehelle, jonka kantasolut mahdollistivat elämän jatkumisen.
– Sitä aina vitsaillaan, että meillä tamperelaisilla ei ole turkulaisista paljon hyvää sanottavaa, mutta ainakin TYKSin henkilökunnalle minä nostan hattua. Mielettömiä ammattilaisia, jotka jaksoivat aina tsempata, kun itsellä meinasi usko loppua. Että jatkossa jos joku nälvii turkulaisia, niin minä sanon että tsot tsot, turkulaiset ovat hyviä tyyppejä, Kivelä nauraa.
Teksti: Kimmo Holopainen
Kuvat: Leena Koskela
Juttu on julkaistu Punainen Risti -lehden numerossa 4/2026