Pelissä koko elämä

Tuntemattomalta saatu kantasolusiirre pelasti Mikko Mäkisen hengen.

Mikko Mäkinen heittää frisbeetä.

Sinulla on imusolmukesyöpä, lääkäri totesi minulle, kun olin Jämsän ensiavussa kuulemassa röntgenkokeen tuloksia, Mikko Mäkinen kuvaa elämänsä käännekohtaa kuusi ja puoli vuotta tapahtuneen jälkeen.

– Lääkärin sanat jäivät kaikumaan tajuntaani. Tuntui epätodelliselta. Ei tämä voi näin kyllä olla, ajattelin lääkärin naputtaessa konettaan.

Vain kolme päivää syöpädiagnoosia ennen, maaliskuun 18. päivä 2016, Mikko oli juhlinut viikonloppuna
23-vuotissyntymäpäiviään. Jo sitä ennen hänellä oli ollut pitkittyneitä flunssaoireita ja kummallista lämpöilyä. Lääkäri epäili keuhkokuumetta, ja röntgenkuvissa näkyikin epänormaaleja muutoksia.

Lääkäri passitti Mikon suoraan taksilla Tampereen yliopistolliseen sairaalaan eli Taysiin. Siellä tutkittiin lisää. Matka jatkui RS2- eli syöpätautien osastolle, jossa diagnoosi tarkentui Hodginin lymfoomaksi.

”Hoidetaan sinut kuntoon!”

Lääkäri ilmoitti, että ei Mikko huolta, hoidetaan sinut kuntoon! Tässä taudissa on keskimäärin hyvä ennuste. Vain kaksi viikkoa taudin toteamisesta olin jo ensimmäisessä sytostaattihoidossani, Mikko kirjoittaa Mäkinen polku -blogissaan.

– BEACOPP-hoito alkoi. Se merkitsi kuuden kuukauden sytostaattikuuria.

Kevät ja kesä menikin sairaalahoidoissa ja talvi oli pitkä ja raskas. Elokuussa 2016 näytti siltä, että tauti oli voitettu! Oli siis aika palata töihin! Mutta: Viikkoa ennen töihin paluuta Mikon oireet alkoivat uudelleen.

– Kävi ilmi, että hyvän hoitovasteen jälkeen sairaus olikin lähtenyt uusimaan vain joidenkin viikkojen jälkeen. Lääkäri ilmoitti, että tilanne on vakava, mutta ei toivoton.

Aloitettiin autologisen kantasolusiirron suunnittelu. Se tarkoittaa, että potilaalta kerätään omat kantasolut luuytimestä, ja ison sytostaattikuurin jälkeen ne palautetaan potilaaseen.

”Mitäs nyt?”

Autologinen kantasolusiirto tehtiin alkuvuodesta 2017 Taysissa, jossa Mikko vietti nyt kuutisen viikkoa.

– Yhdestä viikosta en muista mitään, olin niin kipeä. Välillä oli kuumetta 41 astetta ja kivut kamalat, kun koko suolisto kuoriutui. Sain myös verenmyrkytyksen, haimatulehduksen sekä E. colin. Mutta hoito oli erinomaista.

Mikon lihaksisto surkastui makaamisesta ja sairaalaruokakaan ei maistunut. Onneksi Tampereella asuva isä toi kotiruokaa. Sairaalasta pääsyn jälkeen meni useita kuukausia, jotta Mikko jaksoi edes kävellä.

Mikko Mäkinen makaa kalliolla ja nauttii auringosta.

– Alkukesästä ehdin olla töissä kolme päivää, sitten alkoi kesäloma. Sen loppupuolella olo jälleen huononi ja kävi ilmi, että tauti oli jälleen uusinut. Mitäs nyt, ajattelin. Ainoana vaihtoehtona oli enää erittäin riskialtis allogeeninen kantasolusiirto, mikäli sopiva luovuttaja löytyisi. Sisaruksistani yksi olisi ollut sopiva, mutta koska itse olen isokokoinen ja hän taas varsin pienikokoinen, päätettiin etsiä miespuolista luovuttajaa, jotta saadaan tarpeeksi kantasoluja kerättyä.

Mikon onneksi yksi sopiva luovuttaja löytyi. Hänellä tosin oli eri veriryhmä, mitä pidettiin pienenä riskinä sopivuudelle.

– Siirtoa kaavailtiin helmikuun alkuun. Ennen uutta vuotta kävin Turussa tutkimuksissa, mutta sainkin sitten RS- ja koronaviruksen. Ne piti saada hoidettua ennen kantasolusiirtoa, koska siinä kaadetaan koko oma puolustusjärjestelmä. Silloin tavallinen flunssakin on hengenvaarallinen, kun itsellä ei ole mitään vastustuskykyä. Samalla tutkittiin vielä kitarisat, sillä niissä näkyi merkkejä taudista.

Kaksi kuukautta eristyksissä

Mikko sai taas sytostaatteja ja koko keho sädetettiin kaksi kertaa. Oman luuytimen toiminta tuhottiin kokonaan, jonka jälkeen toivottiin, että luovuttajalta saadut solut alkaisivat toimia.

Elämä eristyksissä kahden kuukauden ajan oli raskasta. Perhe matkusti Turkuun milloin vain pääsi, vaikka välimatkaa oli useita satoja kilometrejä.

Olen niin suurissa kiitollisuudenveloissa, että sitä harva ymmärtää. Vaikkakin moni sanoo, että ”eihän tässä nyt mitään, tietysti autan” mutta kyllä se apu on niin moninkerroin ollut itselle tärkeätä ja tarpeen, että ei sitä edes ymmärrä.

Mikko pääsi sairaalasta 15.3.2018. Aluksi jo muutaman kymmenen metrin kävelykin oli vaikeaa.

– Menin toipumaan Tampereelle iskän luo. Jaksoin kävellä päivittäin vaivaiset 6–8 porrasta keittiöön. Se oli ”päivän lenkki”. Mutta elokuussa olin jo toipunut niin, että pystyin kävelemään jo useita kilometrejä.

Aluksi Mikko matkusti kerran viikossa seurantakäynnille Turkuun. Tampereelta löytyi oma asunto läheltä isää. Tuon ajanjakson blogipäivitykset ovat iloisia ja frisbeegolfiin keskittyviä. Pian tuli kuitenkin taas takapakkia.

”Yksi elämäni parhaista päivistä”

Sisälläni pessimisti oli syntynyt, Mikko kirjoitti blogiinsa torstaina 29.11.2018 päivittäen lähiaikojen tapahtumia. Nielurisoissa oli jälleen näkynyt aktiivisuutta, aivan samoin kuin vuotta aiemmin, ja nyt niistä piti jälleen ottaa koepaloja.

– Aloin jo itsekin ajatella, että mitenköhän tässä oikein käy. Päätin elää ”päivä kerrallaan” -kaavalla.

Onneksi nielurisojen koepaloista ei löytynyt mitään syöpään viittaavaa, ja Mikon päivitys jatkuu helpottuneissa tunnelmissa: 16.11.2018 perjantaina sain vastaukset koepaloista. … Ensimmäisen kerran tänä vuonna minusta tuntui oikeasti siltä, että minä selviän tästä koettelemuksesta, että edessä olisi elämä ilman syöpää ja voisin elää kuten muutkin. Se perjantai oli yksi elämäni parhaista päivistä!

Takaisin elämään

Sairastelun aikana Mikon mielessä oli syntynyt unelma kiinteistönvälittäjän työstä. Toipumisen jälkeen hän aloittikin alan etäopinnot. Alkuvuodesta 2019 Mikko myös palasi töihin, aluksi osa-aikaisena.

– Muistan ensimmäisen työpäivän. Olin elänyt niin paljon eristyksissä, että tuntui oudolta, kun ihmisiä oli niin paljon. Työpaikalla olin myös samanvertainen ihminen kuin muut, enkä potilas. Sain mennä ja olla vapaasti.

Kevättalvella 2019 tuli jälleen pientä takapakkia. Käänteishyljintäreaktiota hoidettiin korkea-annoskortisonilääkityksellä. Se turvotti kasvoja, vei näön ja esti nukkumasta. Onneksi hoito auttoi, ja pian oli mahdollisuus taas alkaa elää normaalimmin. Mikko opiskeli töissä NDTtarkastajaksi ja muutti takaisin Jämsään, lähemmäs työpaikkaa. Vapaa-ajallaan hän harjoitteli ahkerasti frisbeegolfia tähdäten SM-tasolle.

– Jos joku asiaa tuntuu hyvältä niin sitten mennään täysillä. Minulla on aina monta rautaa tulessa.

Paraneminen eteni. Mikko suuntasi kaverinsa kanssa jouluksi Prahaan, ja loppuvuodesta hänet voitiin jo siirtää Turusta takaisin Taysiin syöpäpolin asiakkaaksi.

– Taysissa tuli nostalginen tunne. Oli mukava palata syöpäpolille, jossa näin tuttuja lääkäreitä ja hoitajia.

"Pieni vaiva voi pelastaa jonkun hengen. Jos jossakin, niin tässä se yksi ääni ratkaisee!"
– Mikko Mäkinen

Uusia käänteitä

Keväällä 2020 alkoi koronapandemia, ja siitä aiheutuneet lomautukset Mikon työpaikalla.

– Töiden väheneminen turhautti. Kesällä huomasin, että Jämsän SP-Kotiin haettiin välittäjää. Päätin lähteä kokeilemaan alaa ja toteuttaa siten unelmani. Elämääni tuli pian myös toinen uusi käänne, kun aloin virallisesti seurustella 8.10.2020.

Vuoden 2021 alussa hoidot ja kova vauhti jatkuivat. Itse asiassa vauhtia oli vähän liikaakin. Mikko sai rytmihäiriöitä, mutta ne onneksi paranivat nopeasti. Maaliskuussa 2021 tuore pariskunta muutti yhteen, ja lokakuussa, vuosipäivänään, he kihlautuivat.

Joulukuussa Mikko ja Annika ostivat vähän itselleenkin yllätykseksi omakotitalon. Ja samoihin aikoihin myös Mikon ammattiunelmasta tuli totta, kun hän läpäisi sekä LKV- että KIAT-tutkinnot. Vuoden kruunasi jouluinen matka Rukalle. Puoliso Annikan lisäksi oli löytynyt uusi, mukava talvinen harrastus: laskettelu.

Seuraavana vuonna Mikko huomasi, että harrastukset olivat jääneet vähiin, kun illat ja viikonloput täyttyivät töistä.

Kuin tilauksesta Patrialle kaivattiin NDT-tarkastajaa. 5.9.2022 Mikko aloitti tutut työt Patrialla. Mutta ei siinä kaikki. Vauhdikkaaseen tyyliinsä Mikolla on lisääkin kerrottavaa:

– Päätimme mennä naimisiin 8.10.2022. Suunnittelemme myös perheenlisäystä IVF-hoidon eli koeputkihedelmöityksen avulla. Onneksi tällainen mahdollisuus on myös kaltaisellani kovat hoidot läpikäyneellä ihmisellä, Mikko kertoo ja hymyilee aurinkoisesti.

– Kun on kurjaa, on kanssa kurjaa. Mutta kun alkaa mennä hyvin, sitten menee hyvin, Mikko summaa.

– Viiden vuoden rajapyykin jälkeen taudin uusiutumisen riski on jo selkeästi pienempi. Ja sekin on
jo ihan kulman takana. Kiitos tuntemattoman miespuolisen luovuttajan, Mikon tulevaisuus on valoisa.

– En tiedä luovuttajasta muuta kuin 6-numeroisen koodin, joka näkyi papereissani. Minulla on sellainen velka tätä henkilöä kohtaan, etten tiedä, mitä muuta voisin sanoa hänelle kuin KIITOS.

– Aina mietitään, että kyllä joku muu sen tekee kumminkin, ei tämä itteä koske. Mutta tässä asiassa olisi tärkeä saada ajatus toisinpäin: tee se itse. Pieni vaiva voi pelastaa jonkun hengen. Jos jossakin, niin tässä se yksi ääni ratkaisee!

Teksti: Nina Pinjola

Kuvat: Juuso Noronkoski

Artikkeli on alunperin julkaistu Soluista elämää -lehdessä 2023.

Viimeksi päivitetty: 01.08.2023