Historia

Verensiirtoja on tehty jo vuosisatojen ajan. Aluksi potilaalle siirrettiin eläimen verta, ja esimerkiksi lampaan lauhkean luonteen ajateltiin siirtyvän veren mukana ihmiseen.

Verensiirtojen historia alkaa varsinaisesti 1800-luvulta. Sen alkupuolella englantilainen James Blundell tuli siihen johtopäätökseen, että eläimen veri ei ole ihmiselle sopivaa. Hän suositteli antamaan ihmiselle toisen ihmisen verta. Vuoden 1850 loppuun mennessä verensiirtoja oli raportoitu yhteensä 44. Tuolloin todettiin verensiirron olevan "eräs turvallisimmista kirurgisista operaatioista, sillä kuolleisuus oli vain yksi kolmesta".

Edellytykset turvalliselle verensiirrolle syntyivät vuonna 1900, kun itävaltalainen Karl Landsteiner keksi ABO-veriryhmät.

Kolme vuosikymmentä myöhemmin Landsteiner sai keksinnöstään Nobelin palkinnon.

Suomessa ensimmäinen verensiirto tehtiin 1913. Sen suoritti kirurgian dosentti Richard Faltin Helsingin yleisen sairaalan kirurgian klinikalla. Suomen johtava verensiirtojen suorittaja 1920-luvulla oli kuitenkin Vaasan kaupunginsairaalan ylilääkäri Ludvig Lindström. Vaasassa verensiirrot kuuluivat rutiinitoimenpiteiden joukkoon aiemmin kuin muissa sairaaloissa.

​Verenluovutus on Suomessa perustunut aina vapaaehtoisuuteen ja maksuttomuuteen. Partiolaiset toivat vapaaehtoisen veripalvelutoiminnan aatteen Englannista Suomeen 1930-luvulla ja perustivat Partiolaisten Veriliiton vuonna 1935. Veriliitossa oli enimmillään jäseniä nelisen sataa.

Ennen talvisotaa veren käyttö Suomen sairaaloissa oli suhteellisen vähäistä ja verta luovuttivat useimmiten potilaiden omaiset. Partiolaiset luovuttivat verta silloin, kun omaisluovuttajaa ei ollut käytettävissä.

Sotavuosina veren tarve kasvoi. Puolustusvoimain Veripalvelu jatkoi partiolaisten työtä ja vastasi verenluovuttajien rekrytoinnista ja veren keräyksestä sotien aikana 1939-1944. Talvisodan aikana vuonna 1940 verta alettiin luovuttaa lasipulloihin, jotta sotaolosuhteissa hankalista suorista verensiirroista voitiin luopua. Sotien aikana verta luovutettiin yhteensä yli 190 000 pulloa.

​Sotien jälkeen monet kuvittelivat, että verta ei rauhan aikana juurikaan tarvita. Hoitokäytännöt kehittyivät kuitenkin siihen suuntaan, että verta tarvittiin yhä enemmän. Niinpä maa tarvitsi valtakunnallisesti järjestetyn veripalvelun.

Suomen Punaisen Ristin Veripalvelu perustettiin 1948 huolehtimaan koko maan verihuollosta. Veripalvelun toiminta perustui partiolaisten aloittamaan vapaaehtoisuuden ja maksuttomuuden periaatteeseen. Nuori lääkäri Harri Nevanlinna nimitettiin johtamaan työtä, ja hän toimikin Veripalvelun johtajana 40 vuotta aina vuoteen 1988 saakka.

Veripalvelun toimistoverkostoa ryhdyttiin rakentamaan sairaaloiden yhteyteen, ja vuoden 1948 lopussa oli toiminnassa jo 16 veripalvelutoimistoa eri puolilla maata.

Suomen ensimmäinen liikkuva verenluovutustilaisuus järjestettiin Ruotsinpyhtäällä vuonna 1951. Liikkuva veripalvelu laajeni vuoteen 1954 mennessä koko maahan ja verenluovutustilaisuuksia alettiin järjestää myös työpaikoilla, varuskunnissa ja oppilaitoksissa. Punaisen Ristin paikallisosastojen vapaaehtoiset ovat alusta lähtien toimineet korvaamattomana apuna luovutustilaisuuksissa.

​Ensimmäiset Suomessakin tehdyt verensiirrot olivat suoria. Potilas ja luovuttaja makasivat vierekkäisillä pedeillä ja veri juoksi letkua pitkin suonesta suoneen. Sota-aikana suorista verensiirroista oli kuitenkin käytännön syistä luovuttava.

Vuonna 1940 verta alettiinkin kerätä Vichy-pulloihin. Kymmenisen vuotta myöhemmin siirryttiin käyttämään pohjoismaisen standardin mukaisia lasipulloja, joissa oli valmiina sitraattiliuosta veren hyytymisen ehkäisemiseksi.

Suomessa kerättiin ensimmäisen kerran verta muovipussiin vuonna 1957. Muovipussit korvasivat lasipullot vähitellen 1960-luvun aikana. Samanaikaisesti alkoi komponenttiterapia potilaiden hoidossa, kun muovipussiin luovutettu veri voitiin lingota ja erotella punasoluiksi, verihiutaleiksi ja plasmaksi. Potilaalle annettiin vain sitä veren osaa, mitä hän hoitoonsa tarvitsi. Näin verensiirroista tuli sekä tehokkaampia että turvallisempia.

​Veripalvelun ensimmäinen johtaja Harri Nevanlinna oli paitsi lääkäri myös tiedemies ja tutkija. Tutkimustoiminta nivoutuikin pian luonnolliseksi ja kiinteäksi osaksi Veripalvelun toimintaa.

Verenvuototautia eli hemofiliaa sairastavien hyytymistekijätutkimukset aloitettiin Veripalvelussa 1957. Siitä alkaen Veripalvelussa on tehty uraauurtavaa tutkimusta muun muassa veriryhmiin, kudos- ja elinsiirtoihin sekä kantasoluihin liittyen.

Tutkimus- ja tuotekehitystyön avulla Veripalvelu voi myös jatkossa tarjota uusia, entistä turvallisempia valmisteita ja palveluita suomalaisen terveydenhuollon käyttöön. Uusimpia innovaatioita on 2012 valmistunut Solutuotantokeskus, jossa kehitetään soluvalmisteita vaikeiden sairauksien hoitoon.

Kuvahistoriikki Sydänhetkiä (Veripalvelun 70-vuotisjulkaisu vuodelta 2018, pdf)