Haku Menu

Oma laboratorio vahvisti osaamista 1960-luvulla

Lukuisissa asiantuntija- ja johtotehtävissä Veripalvelussa neljällä vuosikymmenellä toiminut professori Gunnar Myllylä kertoo, millaisia kohokohtia hänelle on jäänyt mieleen.

 

"1960-luku oli ahkeran ja aikaansaavan tekemisen aikaa. Veren keruu ja käyttö kasvoivat voimakkaasti. Verenotto yli kaksinkertaistui vuosina 1958–68, sadasta tuhannesta pussista 250 000 pussiin. Verihuollossa pyrittiin omavaraisuuteen, ja käyttö sairaaloissa lisääntyi. Isoihin vuotoihin ja verenvaihtoihin käytettiin tuoreverta, minkä takia tarvittiin paikallisia, säännöllisten luovuttajien ympärivuorokautisia reservejä. Lisäksi plasmaa tarvittiin 60-luvulla yhä enemmän, mikä vaikutti koko toiminnan rakenteeseen.

Ratkaiseva tekninen muutos koko veripalvelutoimintaan oli lasipullojen korvaaminen muovipusseilla vuosina 1966–67. Modernien verisoluvalmisteiden kehittäminen tuli mahdolliseksi, ja verensiirtohoidon laatu ja turvallisuus paranivat merkittävästi."

Frida-rouvan kahvia ja aktiivisia luovuttajia

"Kasvun mahdollistivat suomalaiset verenluovuttajat. He eivät useinkaan halunneet tuoda itseään esille, vaan halusivat vain tehdä pyyteetöntä hyvää. Ihailin aina työpaikkojen puuhamiehiä, joiden taustalla oli usein sama tarina: joku tuttu oli pelastunut saatuaan verta. Myös työnantajien suhtautuminen oli hyvin poikkeuksellista. Verta sai aina käydä luovuttamassa työajalla.

Veripalvelun paikallistoimistot olivat mieleenpainuvia paikkoja. Kaikki se into ja asenne oli aina jotenkin hyvin paikallista, kieltä myöten. Yksi tärkeä houkutustekijä oli hyvä kahvi. Kahvin maineeseen vaikutti suuresti Veripalvelun kahvionpitäjä, rouva Agda Nordfors, joka tunnettiin myös Niilo Tarvajärven radio-ohjelman Frida-rouvana. Maun salaisuus oli kuulemma Fridan käyttämä 3–4 eri kahvilaadun sekoitus."

Oma laboratorio

"Verta kerättiin vapaaehtoisilta ympäri maata, mutta aika nopeasti alettiin keskittää sitä, mitä voitiin. Laboratorio oli luonteva kohde. Oman laboratorion saaminen Töölöntorin kupeesta vuonna 1959 oli pitkälti Veripalvelun silloisen johtajan Harri Nevanlinnan ansiota. Tutkimusmyönteisen johtajan tunnuslause oli "tämän päivän tutkimus on huomisen rutiinia". Laboratorion lähtökohtana olivat luovuttajatutkimukset, mutta se laajeni nopeasti tutkimustoimintaan ja palvelulaboratorioksi.

Tutkimusaiheet tulivat suoraan kliinisestä työstä ja tulokset saatiin heti sairaaloiden käyttöön. Suomen Hematologiyhdistys perustettiin, ja me Veripalvelun lääkärit osallistuimme aktiivisesti sen jatkokoulutusohjelmaan. Kävimme kuulemassa ja kuulumassa myös muiden erikoisalojen tilaisuuksissa. Asiantuntemus vahvistui nopeasti, ja myös verensiirtojen eettisiin kysymyksiin otettiin kantaa.

1960-luvun puolivälissä havaittiin, että lasten Rh-tauti voitiin ehkäistä anti-D immunoglobuliinin avulla. Harri Nevanlinna oli aloittanut Rh-veriryhmän tutkimuksen jo opiskelijana ja tehnyt 200 ensimmäistä verenvaihtoa näille potilaille vuodesta 1948 alkaen. Kansallinen, odottavien äitien anti-D-ohjelma organisoitiin tehokkaasti 60-luvun lopulla, ja suojaus on käytössä vieläkin."

Hemofilian hoitoa

"Oma päätyöni oli hoitovalmisteen kehittäminen A-hemofilian eli perinnöllisen verenvuototaudin hoitoon. Ideana oli erottaa plasmasta potilailta puuttuva veren hyytymistekijä ja antaa se tiivisteenä potilaille. Oppia uusiin menetelmiin hain Ruotsista. Muistan hyvin, kun ratikkakuski Odenplanilla kuulutti, että Kennedyä oli ammuttu.

Kryopresipitaatiomenetelmä kuvattiin ensimmäistä kertaa Tukholmassa vuonna 1964 isossa verialan kongressissa, jossa muuten yritimme opettaa muille osallistujille letkajenkkaa. Menetelmä oli niin yksinkertainen, että sitä oli vaikea uskoa. Sitä edeltävä veren ja plasman käsittely voidaan kuitenkin tehdä monella tavalla, ja Suomessa käytetty Kryo-AHG-menetelmä poikkesi monissa yksityiskohdissa muiden maiden menetelmistä.

Hemofilian hoito onnistui erityisesti siksi, että meillä oli Eero Ikkalan pioneerityön ansiosta ainutlaatuinen, suora yhteys potilaisiin. Tehtaankadun labrassa kävi viikoittain neljä hemofiliapoikaa saamassa uutta valmistetta, joten tuotteen teho saatiin mitattua saman tien käytännössä. Hoitotulokset puhuivat sittemmin puolestaan: 20 vuodessa vaikeiden hemofiliapotilaiden eliniänodote parani 20 vuotta.

Nykyään veren turvallisuus perustuu paljolti tarkkoihin laboratoriotesteihin, mutta tuolloin se perustui luovuttajien ja valmistustavan huolelliseen valintaan. Tässäkin onnistuttiin, sillä Suomessa vain kaksi hemofiliapotilasta ehti saada hi-virustartunnan, mikä oli kansainvälisesti vertailtuna erittäin vähän. Kryo-AHG:lle kertyi näin kaksi kovaa ansiota, vaikka se nykymittapuun mukaan oli melko alkeellinen valmiste."

Suomalaista osaamista

"Hauska sattumus juhannukselta 1966 on jäänyt mieleen. Belgialainen sisätautien professori oli kutsunut eri maiden asiantuntijoita kertomaan, missä vaiheessa kryopresipitaatin valmistuksessa ollaan. Valmisteen kylmäkuivausta käsiteltäessä kerroin saaneeni tulokseksi 30 % (paljonko veren alkuperäisestä hyytymistekijämäärästä oli jäljellä). Tämä herätti epäuskoa, koska muiden kokeilut olivat johtaneet tätä paljon heikompiin tuloksiin.

Äkkiä hollantilainen fyysikko Herman Krijnen nousi koko kaksimetriseen pituuteensa ja lausui: "Kylmäkuivaus voidaan tehdä hyvin monella tavalla. Olisi ehkä hyödyllistä kuulla, miten se tehtiin Helsingissä." Krijnen konsultoi sittemmin Veripalvelun oman kylmäkuivurin käyttöönotossa vuonna 1969 ja myöhemmin myös plasmanfraktioinnin aloittamisessa.

Kuusikymmentäluku oli eteenpäinmenon vuosikymmen. Teknologioita ja menetelmiä kehitettiin vimmatusti, ja tutkimuksessa oli hyvin käytännönläheinen lähestymistapa. Mentiin eteenpäin eikä jääty ihmettelemään."

 

Teksti: Minna Kalajoki / Mediafocus

Valokuvat: Matti Rajala

Lue lisää Veripalvelun 70-vuotisesta historiasta täältä.