Haku Menu

Bluesmies luovutti

Turkulainen Jaska Poikonen, 36, luovutti kantasolujaan keväällä 2017 ja piti päiväkirjaa kokemuksestaan.

Maaliskuu

Istun Meilahden kolmiosairaalan odotustilassa odottamassa pääsyä kantasoluluovutusta edeltävään lääkärintarkastukseen. Olen käynyt jo tätä ennen keuhkokuvassa, verikokeissa ja sydänfilmissä. Mikäli kaikki on kunnossa, on alle kuukauden päästä vuorossa itse luovutus.

"Jollekin on luvassa lottovoitto", sanoi verinäytteet ottanut hoitaja. Oikean luovuttajan löytyminen rekisteristä tietylle potilaalle on sattuman kauppaa.

Kuten moni hyvä asia elämässä, liittymiseni Kantasolurekisteriinkin sai alkunsa vaimon hellästä painostuksesta muutamia vuosia sitten. Verenluovuttajana pidin toki asiaa tärkeänä, en vain ollut saanut aikaiseksi liittyä. Kantasolurekisterin toiminta oli minulle ennestään muutenkin tuttua: olin vastannut kädessäsi olevan lehden graafisesta suunnittelusta vuosien ajan.

Olin työkeikalla eräässä palvelutalossa reilu kuukausi sitten, kun Kantasolurekisteristä tuli yllättäen tekstiviesti. Oli löytynyt apua tarvitseva potilas, jolle kantasoluni voisivat kudostyypitysten perusteella sopia.

Olin juuri kuunnellut, miten palvelutalon hoitaja kertoi minulle ihmisten asuvan siellä keskimäärin hieman alle vuoden. Katselin vanhuksia ja mietin, kuinka paljon heillä on aikaa jäljellä. Entä sillä potilaalla, joka tarvitsee terveitä kantasoluja - voisiko hän saada mahdollisuuden pitkään, terveeseen elämään minun kantasolujeni avulla? Luin autossa tekstiviestin uudestaan pariin kertaan. Muistin, että vain kolmisenkymmentä suomalaista luovuttajaa saa kutsun vuosittain.

Valmistautuminen, päivä 1.

Olen jälleen Meilahdessa, missä on viikonloppuna yllättävän rauhallista. Laitan tavarani sairaalan aulan säilytyskaappeihin – hematologisella osastolla liikutaan ilman ulkovaatteita infektioriskin minimoimiseksi. Tilaan hissin, joka tulee nopeasti ja on tyhjä. Nousen seiskakerrokseen.

Hematologisen osaston päivähuoneen pöydällä on korillinen pääsiäismunakoristeita ja kaksi avaamatonta pullollista vettä. Katselen pienessä kirjahyllyssä olevia romaaneja: Kunderan Elämä on toisaalla, Rimmisen Pussikaljaromaani, Liimatan Rautanaula. Yksi potilas nukkuu lepotuolissa, toinen seisoo isojen ikkunoiden äärellä ja katselee Helsingin yli avautuvaa maisemaa. On kuin olisin tullut johonkin vieraaksi. Ja niinhän oikeastaan olenkin.

Viime käyntini perusteella minut todettiin terveeksi mieheksi ja viisipäiväinen luovutusprosessi alkaa tänään. Saan neljän päivän ajan kasvutekijäpistoksia, joiden avulla kantasolutuotantoani aktivoidaan ja kantasoluja saadaan luuytimestä verenkiertoon, jossa niitä ei normaalisti ole. Lääkeainetta pistetään kerran päivässä, kahden lääkeruiskullisen verran.

Hoitaja ottaa minulta aulassa pienen verinäytteen ja toinen tuo Sprite Zeron. En oikein osaa tehdä mitään muuta kuin katsella ympärilleni. Pian minut kutsutaan näytteenottohuoneeseen ja saan ensimmäisen päivän pistokset. Lääke pistetään vatsaan, koska kyynärtaipeita säästellään varsinaista luovutusta varten. Verenluovutus on tosin vuosien mittaan jo jättänyt jälkiä käsieni taipeisiin.

Kun kantasoluja on saatu vereeni tarpeeksi, kerätään ne yhden tai tarvittaessa kahden päivän aikana varsinaisessa luovutuksessa. Neljänä ensimmäisenä päivänä siis vain käyn sairaalassa päivittäin, ja asun hotellissa Helsingin keskustassa. Vaimo on viikonlopun kanssani. Erilainen miniloma.

Pistokset on annettu nopeasti. Hoitaja kyselee, minkälaisia suunnitelmia minulla on tuleville päiville. "Varmaankin melko rauhallista viikonlopun viettoa", vastaan. Tilaan sairaalan rampille taksin ja lähden kohti hotellia.

Valmistautuminen, päivä 2.

Istuskelen päivähuoneessa ja katselen potilaita. Haluaisin kuulla heidän tarinoitaan, mutta tuntuisi tungettelevalta kysyä. Näen saman miehen kuin eilenkin, ehkä minua kymmenen vuotta vanhemman. Häntä on tapaamassa vaimo ja kouluikäinen tytär. Nuori nainen, joka istuskeli tässä yksin eilen, on poissa.

Täällä olevien potilaiden tila on vakava. He ja heidän läheisensä elävät epätietoisuudessa siitä, kauanko heidän elämänsä jatkuu. Onneksi kantasolusiirron jälkeen paranemisprosentit ovat varsin hyvät.

Saan eiliseltä tutut kasvutekijäpistokset. Pistoksiin liittyvästä luustokivusta varoitettiin etukäteen. Tunsin sitä eilen ensimmäisten pistosten jälkeen läpi päivän jonkin verran, mutta kipu oli särkylääkkeiden kanssa täysin siedettävää. Sykäysmäistä vihlontaa alaselkärankaan ja hieman kipua rinta- ja hartialihaksiin.

Hoitaja antaa minulle luvan normaaliin liikuntaan pistoshoidon aikana. Hyvä. Tänään siis pelaamaan vaimon kanssa tennistä Meilahden kuplahalliin. Jos hän rökittää minut, voin aina vedota kipuihin.

Raitiovaunu on pahasti myöhässä, mutta ei tee mieli valittaa. Tätä kutsutaan kai perspektiiviksi. Se tuppaa ainakin hetkellisesti muuttumaan tällaisissa tilanteissa.

Valmistautuminen, päivä 3.

Eilen kuulin osastolla olevan naisen tarinan. Häneltä oli löydetty syöpä vain hieman sen jälkeen, kun hänen veljensä oli sairastunut leukemiaan. Molemmat tarvitsevat kantasolusiirron. Maailma on kummallisten sattumusten verkko. Onneksi tuuria oli löytynyt myös toiseen suuntaan – heille molemmille oli löytynyt luovuttaja.

Sairaalan aulat, käytävät ja hematologinen osasto ovat käyneet näiden päivien aikana tutuksi. Ovien avaukset, käsien desinfioinnit, hissinnappien painamiset ja kulkemiset osastojen välillä menevät rutiinilla.

Vaimo lähti eilen kotiin. Vietimme mukavan viikonlopun syömällä parissa hyvässä ravintolassa ja oleskelemalla kaupungilla ja hotellissa. Viimeisten pistosten jälkeen minulla on vajaa vuorokausi aikaa ennen varsinaista luovutusta.

Helsingissä on kova tuuli ja melkein nollakeli, joten pysyttelen sisätiloissa. Käyn vaateostoksilla ja hankkimassa syötävää hotellihuoneeseen. Tekstailen tyttärilleni. Valitsen Netflixistä tuoreen elokuvan nimeltä The Discovery. Se kertoo maailmasta, jossa on löydetty tieteellinen todiste kuolemanjälkeisestä elämästä. Filosofinen scifi-elokuva elämän ikuisista kysymyksistä sopii kertakaikkisen hyvin tähän tunnelmaan.

Keräyspäivä.

Luovutuspäivän aamuna menen aikaiselle hotelliaamiaiselle. Ruokasalissa on vain pari muuta. Juon paljon ja yritän syödä kohtuudella. Aamuaurinko valaisee Hotelli Helkan kylttiä ja ulkona näyttää tänään lämpimämmältä. Juon vielä santsikupin kahvia ja lähden raitiovaunulle. Luovutus jännittää hieman, mutta en malttaisi odottaa sairaalalle pääsyä.

Luovutushuoneet on esitelty minulle etukäteen, joten tiedän mihin mennä. Tuloani varten on kaikki valmiina, hoitajat esittäytyvät ja kyselevät vointiani. He kertovat päivän kulusta: kuusi tuntia makaamista vuoteella, laitteisiin kytkettynä. Nukkua saa, hoitajat auttavat tarvittaessa television tai syömisen kanssa. Verenkierrosta kerääminen on itse luovutuspäivän osalta varmasti se luovuttajalle helpompi vaihtoehto verrattuna luuytimestä keräämiseen – ellei sitten kuusi tuntia liikkumattomuutta ja tekemättömyyttä tunnu ylitsepääsemättömän raskaalta. Minusta se kuulostaa mahdollisuudelta.

Kaikki on käynnissä yllättävän nopeasti. Laitan vaimolle nopean viestin ja kerron hoitajille, että olen valmis. Saan kyynärtaipeisiini kanyylit, jotka ovat hieman raskaampaa tekoa kuin vaikkapa verenluovutuksen yhteydessä. Minulle tuodaan pienellä lautasella pari kalkkitablettia ja hieman Diapamia.

Pian laitteet ovat käynnissä ja luovutus on alkanut. Vereni lähtee toisesta kädestäni letkua pitkin laitteeseen, joka erottelee kantasolut verestäni ja kerää ne talteen. Sen jälkeen saan vereni takaisin paluuletkusta, joka on kiinni toisessa kädessäni. Kerrallaan verta on poissa elimistöstäni vain pari desiä – vähemmän kuin verenluovutuksessa.

On kiehtovaa kuulla, että prosessin aikana koko verenkierrossa oleva vereni kulkee laitteiston läpi kahdesta kolmeen kertaan. Ihminen on kehittänyt hämmästyttäviä laitteita auttaakseen toista. Ulkonäöltään laitteet eivät eroa merkittävästi vanhasta faksista. Tätä on lääketiede parhaimmillaan.

Aamupäivän edetessä juttelen välillä hoitajien kanssa, kuuntelen hieman musiikkia, välillä suljen silmäni ja nukahtelen tai vain olen. Kipua en tunne edes lääkeaineiden vaikutusten lakattua, hieman kireyttä käsivarsissani ja huminaa verisuonissani. Minua on varoiteltu pitkästyttävästä päivästä – viimeistä tuntia kutsutaan hoitajien keskuudessa "kitutunniksi" – mutta oloni on oikeastaan mukava.

Kun kaikkien hyvien käytännön järjestelyiden – Kantasolurekisterin järjestämien junalippujen, taksikorttien, hotellien ja muiden – lisäksi itse luovutuspäivän pahinta antia on mahdollinen tylsistyminen, voi sanoa liioittelematta, että ihmishengen pelastamisen mahdollisuus on tehty varsin helpoksi. Ymmärrän kyllä toisaalta kitutunti-nimen: viimeisen 60 minuutin aikana yritän katsella televisiota ja tuijottelen kellon minuuttiviisaria – varma tapa saada 60 minuuttia tuntumaan siltä, ettei se koskaan lopu. Mutta loppuu se. Kantasolut on kerätty.

Keräyspäivään liittyy vielä pieni epävarmuustekijä. On mahdollista, että kantasoluja ei saada kerättyä tarpeeksi yhden päivän aikana. Tällöin luvassa on vielä yksi hotelliyö ja toinen keräys seuraavana päivänä. Lähden lounaalle läheisen hotellin ravintolaan odottamaan tuloksia. Saan kuulla puhelimessa, että soluja on saatu riittävästi. Käyn vielä tapaamassa hoitajaa ja lääkäriä, jotka kertovat minulle tarkemmat tulokset ja kiittävät luovutuksesta. Otan osastolla pari kuvaa ja lähden kohti hotellia hakemaan tavaroitani. Ulkona on keväistä. Ennen iltaa olen jo kotona Turussa.

Kesä

Pari kuukautta tapahtuneen jälkeen tunnen oloni etuoikeutetuksi, kun tulin valituksi luovuttajaksi. Monet tuttavani ovat kyselleet kantasoluluovutuksesta ja sanoneet, että pitäisi itsekin liittyä. Olen huomannut aiheeseen liittyvän paljon epätietoisuutta. Ei ole kovin yleisesti tiedossa, että kantasolut pystytään suurelta osin keräämään nykyisin verenkierrosta. Toiseenkin tapaan, luuytimestä keräämiseen, on jokaisen rekisteriin liittyjän oltava kuitenkin yhä valmis ja ilman muuta olisin itsekin ollut.

Luovuttajasta pidetään huolta myös luovutuksen jälkeen. Olen käynyt jälkitarkastuksissa ja myös rekisteristä on kyselty vointiani. Vuoden päästä minulla on halutessani mahdollisuus kysellä kantasolusiirteen saaneen potilaan vointia. Aion ilman muuta kysyä.

Toiveet ovat tietysti korkealla, mutta on myös osattava ottaa huomioon, että aina asiat eivät etene luovutuksesta huolimatta kuten on toivottu. En siinäkään tilanteessa koe, että luovutukseni olisi ollut millään tavalla turha. Kaikki elämä on arvokasta ja näen että ihmisen suuri tehtävä on suojella sitä, pitää elämää yllä. Itselleni siihen tarjoutui mahdollisuus kantasoluluovutuksen kautta.


Teksti: Jaska Poikonen

Kuvat: Heikki Räisänen ja Jaska Poikonen

Juttu on julkaistu Soluista elämää -lehdessä 2018