Haku Menu

Sata ja yksi luovutusta

Oskari Haverisen täyttäessä 18 vuotta hänen isänsä, konkariluovuttaja Juri Haverinen haastoi poikansa luovuttamaan verta yhdessä. Auttamisen perinne siirtyi isältä pojalle.


  

Juri Haverisen mukaan auttamisen kulttuuri ei synny käskemällä vaan esimerkin voimalla.

 - Muistan kuinka kuljin oman isäni mukana, kun hän kävi aikoinaan luovuttamassa verta Lahden kirkkovirastossa, Juri kertoo.

 - Olen itsekin ottanut omia lapsiani mukaan verenluovutukseen jo pieninä. On tärkeää, että he pääsevät koskettamaan veripussia ja hämmästelemään sen lämpötilaa. Mallia näyttämällä karsitaan parhaiten ennakkoluuloja ja myös ehkäistään mahdollista neulakammon syntymistä.

Yhteiset reissut verenluovutukseen isän kanssa ovat jääneet mieleen myös Jurin vanhemmalle pojalle Oskari Haveriselle.

 - Luovutuspaikoilta on jäänyt mieleen iloinen ilmapiiri ja se, miten isä jutteli hyväntuulisesti muiden luovuttajien kanssa. Sekin on jäänyt mieleen, miten ammattitaitoista Veripalvelun henkilökunta on. Ajan myötä verenluovutusintoni on vain kasvanut ja minulle oli selvää, että luovutan verta heti kun voin, Oskari sanoo.

Kun Oskarin 18-vuotissyntymäpäivä lähestyi, Juri ehdotti pojalleen verenluovutushaastetta: poika luovuttaisi verta ensimmäisen kerran samalla kun isä luovuttaisi sadannen kerran.

 - Se tuntui hyvältä hetkeltä siirtää luovutusperinne eteenpäin minulle ja kannustaa myös muita nuoria luovuttamaan.

 

Isän jalanjäljissä

Luovutustilanteissa Juri Haverinen on aina kertonut lapsilleen, miksi veren luovuttaminen on tärkeää. Yhdestä pussista saa avun kolme ihmistä.

Isän mukaan Oskarissa on aina näkynyt halu auttaa toisia. Myös porukkaan kuuluminen on pojalle tärkeää.

 - Voisi sanoa, että Oskarilla on sosiaalisuus ja vastuun kantaminen verissä. Me opetamme toinen toisiamme. Oskari opettaa minua valokuvauksessa ja teknologian käytössä. Minä taas olen opettanut häntä esimerkiksi ajamaan autoa. Meillä on myös koko perheen yhteisiä harrastuksia kuten triathlonit.

 - Toivon, että Oskari pyrkii myös tulevaisuudessa tekemään asioita, jotka hän kokee tärkeiksi. Toivon, että hän kokisi vapaaehtoistoiminnan mukavaksi harrastukseksi.

 - En kuitenkaan halua antaa lapsilleni kuvaa, että esimerkiksi verenluovutus olisi jotenkin pakollista. Luovuttaminen perustuu täysin vapaaehtoisuuteen, eivätkä kaikki voi edes luovuttaa verta.

Oskari itse kertoo oppineensa isältään muun muassa toisten kunnioittamista. 

 - Isä on aina tosi iloinen ja kannustava. Harvoin edes näen häntä pahalla päällä, ainakaan pidempää aikaa. Viime syksynä hän opetti minua ajamaan autoa. Nuorempana kävimme myös yhdessä Lapissa vaeltamassa. Meille on luontevaa toimia yhdessä.

 - Olen ylpeä isästäni ja haluan seurata hänen jalanjälkiään auttamisessa. Hän on tehnyt hienoja auttamistempauksia myös Kantasolurekisterin ja Syöpäsäätiön puolesta.


 Haaste eteenpäin

Isän ja pojan ensimmäinen yhteisluovutus oli tarkoitus toteuttaa heti Oskarin täytettyä 18 vuotta, mutta flunssa siirsi luovutusta muutamalla viikolla.

 - Menimme luovuttamaan heti kun se oli mahdollista. Liityin saman tien myös Kantasolurekisteriin, Oskari kertoo.

Itse verenluovutus sujui Oskarin mukaan vallan mainiosti. Mukavasta kokemuksesta jäi olo, että käymään mennään toistekin.

 - Tällaiset pienet teot eivät ole minulta pois. Auttaminen tarkoittaa minulle sitä, että helpotan asioita toisille ihmisille ja saan heidät voimaan paremmin. Se kannattaa, vaikka itselle tulisi hetkellisesti vähän heikompi olo.

 - Olen jo haastanut pari kaveria mukaan luovuttamaan verta ja liittymään Kantasolurekisteriin, sillä sinne etsitään varsinkin nuoria. Toivon olevani esimerkkinä myös nuoremmille sisaruksilleni.


 Hyvä palaa antajalle

Juri Haverisen mukaan paras palkinto toisten auttamisesta on oma tieto siitä, että on tehnyt hyvää.

 - Siihen perustuu myös verenluovutus: siitä saa hyvän mielen. Verenluovutus sopii suurimmalle osalle perusterveistä ihmisistä. Minun tapauksessani olisi hölmöä olla olematta mukana, Juri sanoo.

Yhden kerran hän on kuitenkin saanut verenluovutuksesta myös toisenlaisen "palkinnon".

 - Se tapahtui Lahdessa opiskeluaikana 1990-luvulla. Jätin autoni läheiselle parkkipaikalle, maksoin pysäköintimaksun ja menin luovuttamaan verta.

 - Kun palasin takaisin, olin saanut parkkisakon, sillä olin laittanut autoni vahingossa väärään kohtaan. Satuin saamaan pysäköintiviraston johtajan kiinni. Kerroin maksaneeni pysäköinnistä ja olleeni opiskelijana tekemässä hyvää luovuttamalla verta. Johtaja otti pysäköintivirhemaksun ja repi sen. Voi olla, että oikeasti olisin ansainnut sakon. Uskon kuitenkin, että elämässä hyvä palautuu usein antajalleen.


 
Teksti: Mirkka Helkkula
Kuva: Juri Haverinen


Juttu on julkaistu Avun Maailma -lehdessä 2/2017.
Lue lehti täältä: http://www.lehtiluukku.fi/lehti/avunmaailma/_read/02-2017/145580.html


 


 

"Johtaja otti pysäköintivirhemaksun ja repi sen. Voi olla, että oikeasti olisin ansainnut sakon. Uskon kuitenkin, että elämässä hyvä palautuu usein antajalleen."

Juri Haverinen

 

Testaa voitko sinä luovuttaa juuri nyt:
www.sovinkoluovuttajaksi.fi