Haku Menu

Verenluovuttaja jo 40-luvulta

Pitkän linjan verenluovuttaja Salme Pohjola luovutti verta äidilleen suonesta suoneen jo ennen Suomen Punaisen Ristin Veripalvelun perustamista vuonna 1948.

 

"Olin neljäntoista vanha ja juuri aloittanut yhteiskoulun, syksyä 1943 tai -44 sen täytyi olla. Sotalapsena ollessani päähäni oli tarttunut ruotsin kielen taito, jonka äitini halusi säilyttää. Olimme hyvin vähävarainen perhe, mutta jollain ihme konstilla äiti sai minut oppikouluun, ja vieläpä suoraan toiselle luokalle.

Eräänä päivänä tulin kävellen Orivedeltä koulusta ja jatkoin Kiikanmäkeä ylös kohti sairaalaa katsomaan äitiä. Kipusin portaita toiseen kerrokseen, kun kuulin kahden miehen keskustelevan portaiden yläpäässä. Toinen sanoi suurin piirtein näin: ”Koetetaas ottaa tosta likasta, jos sen veri kelpais.”

En minä siinä tajunnut, että se minua tarkoitti, mutta niin he vaan veivät minut leikkaussaliin. Äiti oli toisessa sängyssä ja minä siinä vieressä, ja välissä meni veriletku. En minä oikeastaan edes pelännyt sitä tilannetta, kun äitikin oli kuolemankielissä.

Eipä se erityiseltä tuntunut, ja minullekin sanottiin vaan, että voit lähteä. Portaissa taisin vähän horjahtaa ja ottaa tukea kaiteesta. Vasta silloin joku keksi, että pitäisiköhän tuolle tytölle antaa jotakin suuhun. Sehän oli kaikkein surkeinta sota-aikaa, kaikki oli kortilla. Äidilleni ei ollut sopinut mikään muu veri, mutta tämän tapauksen jälkeen hän alkoi toipua vaikeasta anemiastaan. Lopulta hän eli 70-vuotiaaksi.

Luovuttajaura päättyi synttärikorttiin

Sen jälkeen en sitten luovuttanutkaan pitkään aikaan, olinhan alaikäinen. Mutta ehkä siitä joku kipinä jäi, sillä vuonna 1949 menin opiskelukaverini kanssa luovuttamaan Helsingissä. Muistan kun me maalaistollot etsimme tietä Töölöön SPR:n sairaalaan. Opiskelin yhteiskuntatieteitä kunnallishallinnon linjalla; uusi kunnallislaki merkitsi sitä, että kuntien perustettaviin virkoihin tarvittiin paljon uusia virkamiehiä.

50-luvulla sain peräjälkeen neljä lasta, joten luovuttaminen ei ollut mahdollista, mutta sen jälkeen siitä tuli minulle elinikäinen tapa. Luovuttaisin varmasti vieläkin, jos saisin. Olin kovin pettynyt Veripalvelun 70-vuotissyntymäpäiväkorttiin, jossa kauniisti kiitettiin luovutuksista, mutta samalla sanottiin, ettei tarvitse enää tulla. Hoitajatkin sanoivat, että nyt tarvitset kaikki veret itse. No, kai siihen joku raja pitää vetää.

Verenluovutus oli minulle aina jotenkin itsestään selvää, osa elämää. Koskaan ei tehnyt kipeää, päinvastoin. Jos pistää ohitse niin kyllähän se silloin sattuu, mutta ei Veripalvelussa sellaisia hoitajia ollut. Luovutuksesta jäi aina jotenkin kevyt olo. Ehkä se johtuu siitä, että minulla on aina ollut korkea hemoglobiini, tai sitten siitä, että luovutuksesta jää niin hyvä mieli.

Oma tapa auttaa

Kävin koko aikuisikäni Hämeenlinnassa luovuttamassa, niin usein kuin sai, ja joskus myös kotipuolessa Hauholla kun liikkuva Veripalvelu tuli seurakuntatalolle. Itse en laskenut luovutuksia, mutta joku taisi joskus sanoa niitä olleen 156. Hoitajat tulivat tutuiksi, olivat niin mukavia kaikki.

Verenluovutus on ollut minun tapani auttaa. Olen houkutellut mukaan mieheni ja lapsenikin, tosin kukaan heistä ei ole käynyt yhtä ahkerasti kuin minä. Lapsenlapsistakin joku on käynyt. Vuonna 1994 sain sadannen luovutuskerran kunniamerkin, meillä oli oikein tilaisuuskin Hämeenlinnassa. Kahvit juotiin ja kukkaset saatiin, ja paikallislehti kirjoitti jutun."


Teksti: Minna Kalajoki / Mediafocus
Valokuvat: Matti Rajala
Julkaistu 1/2018

 

Lue lisää Veripalvelun 70-vuotisesta historiasta täältä.