Haku Menu

”Uuden elämän vuosipäivä on aina tunteikas”

”Kun makasin sairaalasängyn pohjalla oksentamassa, en kyennyt ajattelemaan, että elämää on vielä viidentoista vuoden kuluttua”, muistelee parikymppisenä leukemiaan sairastunut Terhi Järvinen. Vaikka erilaisia vastoinkäymisiä terveydentilan kanssa on riittänyt senkin jälkeen, leukemia on pysynyt pois kiitos rekisteriluovuttajalta saadun kantasolusiirteen. Nyt on aika toteuttaa unelmia.

 

Tampereella asuva Terhi Järvinen, 34, puhkuu tänä syksynä erityistä innostusta. Jo kymmenvuotiaana alkanut kiinnostus raviurheiluun on siirtymässä astetta ammatillisemmalle tasolle, sillä Terhi kouluttautuu parhaillaan ravituomariksi.

- Olen tästä niin onnellinen, se on laji jota rakastan ja tehtävänä sopivan kevyttä, jota kuntoni puolesta jaksan tehdä, Terhi iloitsee.

Auttajasta avunsaajaksi

Terhi on kokenut kolmekymppiseksi enemmän kuin moni voisi yhden henkilön kohdalle kuvitellakaan. 2000-luvun alussa hän muuttui muutamassa viikossa verenluovuttajasta verisyöpäpotilaaksi.

- Olin vuotta aiemmin täyttänyt 18, elämä oli kaikin puolin mallillaan, ja olin ehtinyt aloittaa vanhempieni jalanjäljissä säännölliset verenluovutukset. Yhtäkkiä minulle tuli kovaa selkäsärkyä sekä flunssaa, suuhun ilmaantui verenpurkautumia ja ikenet rupesivat vuotamaan verta. Terveyskeskuksessa epäiltiin aluksi munuaisaltaan tulehdusta, mutta kun kuulin että hemoglobiini oli alle 70, ymmärsin itsekin, että nyt on jokin pielessä. Seuraava lääkäri sitten läiskäisi ensiavussa samana iltana, että sinulla on todennäköisesti leukemia, Terhi muistelee järkyttävää päivää.

Pian Terhiä jo vietiin ambulanssilla TAYSiin hoitoihin. Aluksi häntä kauhistutti oman tilanteen lisäksi hirvittävästi se, onko hän sairastuttanut hiljattain luovuttamallaan verellä jonkun toisen henkilön. Lääkärit kuitenkin vakuuttelivat Terhille, että sellaista riskiä ei ole.

Kaksi erilaista siirtoa

Melko varhain kävi selväksi, että ilman kantasolusiirtoa Terhi ei tulisi selviämään. Oma veli ei ollut kudostyypiltään sopiva luovuttaja hänelle.
Terhi muistaa elävästi tilanteen, jolloin kuuli itselleen sopivan kantasoluluovuttajan löytymisestä.

- Olin kotilomalla ja ajoin autoa yksisuuntaisella tiellä, kun kännykkä soi ja äitini sanoi että se on 09-alkuinen numero. Nyt ne soittaa sieltä! äiti huusi ja piti äkkiä päästä johonkin parkkiin ja vastata, Terhi nauraa 15 vuotta myöhemmin.

Siirto onnistui hyvin, mutta toipumisvaiheessa hiipi masennus, kun mieli alkoi käsitellä tapahtunutta. Lisäksi tuli tulehduskierteitä ja muuta sairastelua, mikä johti sairaslomiin ja melko pian työkyvyttömyyseläkkeeseen.

Leukemiasta paranemisen jälkeen Terhille on tehty myös munuaisensiirto. Siihen johtaneella sairaudella ei ole lääkärien mukaan mitään tekemistä aiemman taudin kanssa.

- Ne olivat kaksi hyvin erilaista siirtoa. Munuaisensiirron jälkeen toipuminen oli huomattavasti nopeampaa ja helpompaa, sillä siitä aiheutui vain leikkauskipua.

Sosiaalisessa eristyksessä

2000-luvun alussa ei sosiaalista mediaa vielä voinut valjastaa Kantasolurekisteristä kertomiseen, ja sairaalassaoloaika oli kirjaimellisesti ”eristystä”.

- Kun miettii, mitkä osastolla olevien yhteydenpitomahdollisuudet ovat tänä päivänä, niin silloin eristäytyneisyys oli ihan omaa luokkaansa. Muistan, että pyysin äitiäni soittamaan osaston lankapuhelimeen, sillä siitä ulos soittaminen oli todella kallista. Kännyköitä ei saanut sairaalalaitteiden takia pitää päällä.

Akuutti vertaistukikin riippui vähän siitä, kuka sattui samalle osastolle.

- Siirtoa edeltävien hoitojen aikaan toinen potilas pelotteli minua pahemman kerran odotettavissa olevasta hoidosta. Onneksi osastolla oli myös rohkaisevampi huonetoveri, ja häneltä sain läppärinkin käyttöön, millä pystyin olemaan yhteyksissä ulkomaailmaan, Terhi muistelee.

Jatkoa jonkun elämäntarinalle

Kantasolusiirtoon liittyen Terhille on jäänyt paljon myöhäisvaikutuksia, joista kyllä ennalta varoiteltiin. Vahvan kortisonihoidon jälkiseurauksina on pitänyt esimerkiksi leikata silmät ja lonkat, ja lisäksi hän tarvitsee säännöllisesti plasmalääketiputuksia immunologiseen sairauteen.

- Pitkään ajattelin, että vain minulla ollut niin paljon kaikenlaista, mutta kun pari vuotta sitten löysin Facebookista vertaisryhmän, tajusin että en todellakaan ole ainoa. Onneksi läheskään kaikille ei kuitenkaan tule kaikkia näitä mitä minulle, Terhi painottaa.

Viisitoista vuotta hengen pelastaneesta kantasolusiirrosta tuntuu nyt erityisen merkittävältä etapilta.

- Joka vuosi se siirron vuosipäivä on aika tunteikas. Äidin kanssa soitamme aina sen päivän iltana että hei taas siitä on vuosi kulunut. Ja isä aina alussa lähetti minulle onnittelukortin. Tänä vuonna kävimme sitten 15-vuotispäivän kunniaksi syömässä hienosti ravintolassa vanhempieni ja veljeni kanssa.

Kiitollisuuden tunne valtaa aina myös siitä, kun Terhi lukee netistä jonkun toisen kantasolusiirron tai verensiirron ansiosta pelastuneen potilaan tarinan.

- Kantasolurekisteriin liittymällä voi antaa jatkon jonkun elämäntarinalle. Siellä nettilomakkeen takana jonka liittyjä täyttää on aina joku ihminen ja hänen tarinansa – tilanne johon kyseinen ihminen ei ole voinut itse mitenkään vaikuttaa.

 

Teksti: Iira Hartikainen
Kuva: Riikka Holopainen