Haku Menu

Kolmas kerta toden sanoi

Nurmijärveläinen Roberto Battilana lähti luovuttamaan verta päästäkseen eroon neulakammostaan. Se onnistui niin hyvin, että Battilanasta tuli myös kantasoluluovuttaja.


Nurmijärveläinen Roberto ”Roope” Battilana, 34, saapuu kesäisenä keskiviikkona helsinkiläiseen lounasravintolaan muistelemaan tapahtumia, jotka johtivat hänet lopulta verensä kantasolujen luovuttajaksi.
 
Opiskeluaikoinaan Roberto päätti ensimmäisen kerran lähteä kokeilemaan verenluovutusta. Yhtenä tavoitteena oli päästä eroon lievästä piikkikammosta, mikä onnistuikin. Verenluovutus jäi tavaksi, joka on jatkunut näihin päiviin asti.

– Erään verenluovutuskerran jälkeen Veripalvelun hoitaja kysyi, olinko koskaan kuullut Kantasolurekisteristä. En ollut, mutta kuultuani lisää päätin liittyä. Se vain tuntui heti oikealta. 

Elettiin vuotta 2012. Yllätyksekseen Roberto sai jo seuraavana vuonna rekisteristä soiton, että juuri hän saattaisi olla sopiva luovuttaja eräälle potilaalle.

- Sain kutsun lisätutkimuksiin. Jännitti hieman, koska silloin en yhtään tiennyt, mitä olisi tulossa. Tulosten selvittyä en sitten kuitenkaan ollut soveltuvin luovuttajaehdokas, Roberto muistelee. 

Kantasolusiirron onnistumisessa tärkein tekijä on potilaan ja luovuttajan kudostyyppien tarkka yhteensopivuus. Kudostyyppejä on tuhansia erilaisia. Ensin kartoitetaan potilaan mahdolliset sisarukset. Jos heistä ei löydetä sopivaa luovuttajaa, käännytään rekisteriluovuttajien puoleen.

Läheltä liippasi, kunnes tärppäsi


Vuonna 2015 Roberto kutsuttiin potentiaalisena ”matchina” jatkotutkimuksiin toisen kerran. Tälläkin kertaa joku toinen sopi luovuttajaksi paremmin. Kun kutsu sitten kävi jo kolmannen kerran helmikuussa 2016, Roberto valmistautui jo valmiiksi siihen, ettei tule valituksi tälläkään kertaa. Sitoutuneena rekisterin jäsenenä hän kuitenkin kävi jälleen antamassa uudet verinäytteet.
 
Jonkin ajan kuluttua Kantasolurekisterin koordinaattori soitti ja kysyi, olisinko vielä halukas luovuttamaan, sillä tällä kertaa juuri minä olisin kaikkein sopivin.

Vastausta ei tarvinnut miettiä kahteen kertaan. Robertolle oli jo liittymisestä lähtien ollut selvää, että jos hän tulisi joskus valituksi, mukana oltaisiin loppuun asti. Kolmas kerta siis toden sanoi. 

Erilaisten kudostyyppien valtavan määrän vuoksi on tilastollisesti harvinaista, että yksittäinen rekisterin jäsen koskaan valikoituu luovuttajaksi – puhumattakaan siitä, että sama henkilö on ehdolla kolmesti muutaman vuoden sisällä.

Kysyttyään, millaiselle henkilölle kantasolusiirre mahdollisesti on menossa, hänelle kerrottiin ainoastaan, että kyseessä on aikuinen nainen. Se riitti. Roberto kertoo ymmärtävänsä anonyymiyden kokemustensa jälkeen entistäkin paremmin. 

– On lopulta ihan sama, kenelle tai millaiselle potilaalle apu menee, vaikka rekisteriin liittyessä omassa mielessä olivatkin toki päällimmäisenä esimerkiksi leukemiaa sairastavat lapset. Merkitystä on oikeasti kuitenkin vain sillä, että luovuttamalla voit antaa jollekulle tosi vaikeassa tilanteessa olevalle uuden mahdollisuuden, Roberto toteaa.

Potilaiden ja luovuttajien välinen anonyymiys on tärkeää toisaalta yksityisyyden suojan ja toisaalta väärien luovutusmotiivien ennaltaehkäisemiseksi. Avun saaminen ei saa missään olosuhteissa olla kiinni esimerkiksi potilaan henkilöllisyydestä, kansallisuudesta, sukupuolesta, ihonväristä tai tarinan vetoavuudesta.

Kasvutekijöillä kantasolut liikkeelle


Seuraava askel oli perusteellinen terveystarkastus, jotta voitiin olla varmoja luovuttamisen turvallisuudesta sekä Robertolle itselleen että siirrettä odottavalle potilaalle. Kun vihreää valoa tuli, sairaala saattoi edetä potilaan esihoitoihin. 

Luovutus pitää ajoittaa potilaan tilanteen mukaan niin, että hänet ehditään valmistella siirtoon ajamalla oma sairas luuydin alas. Kun päivä on lyöty lukkoon ja valmistelevat toimenpiteet tehty, siirron onnistuminen ajallaan on kriittistä potilaan selviytymiselle.

Roberton H-hetki koitti toukokuun lopulla. Luovutustapana oli kantasolujen kerääminen verenkierrosta. Toinen, nykyisin harvemmin käytetty vaihtoehto on kerätä solut nukutuksessa luuydinpunktiona. 

Jotta normaalisti luuytimessä majailevat veren kantasolut saadaan lisääntymään ja liikkeelle verenkiertoon, Roberto sai luovutusta edeltävinä neljänä päivänä kasvutekijäpistoksen. Odotellessaan pistoksia Roberto istuskeli Meilahden hematologian osaston odotustilassa. Siellä hän näki osastolla hoidettavana olevia potilaita. Siinä hetkessä avun tarve ja luovuttamisen merkitys todella konkretisoitui. 

Monien potilaiden nuori ikä, ja myös oman ikäisteni näkeminen, hätkäytti.

Pistoksista aiheutui hieman lantion seudulla tuntuvaa särkyä, johon kuitenkin auttoi lepäily ja särkylääke. Pienen lapsen kiireisenä isänä oli pikemminkin kerrankin tilaisuus ottaa muutama päivä rauhallisesti ja katsoa leffoja sohvalla. Sairauslomaa sai koko luovutusviikoksi.

Hengenpelastusta päivän pötköttelyllä


Torstaina koitti varsinainen luovutuspäivä. 

Varhain aamulla puoliso kyyditsi Roberton Nurmijärveltä Meilahteen. Ensimmäisenä annettiin kipulääkitys, ja sairaalasängyssä pötkötellessä molempiin kyynärtaipeisiin asetettiin kanyylit. Sitten keräyslaite lähti kierrättämään verta toisesta kyynärtaipeesta ulos ja toisesta takaisin sisään. Välissä kone keräsi talteen arvokkaat kantasolut. Laite piti hieman linkoavalta pesukoneelta kuulostavaa ääntä. 

Keräys kesti työpäivän verran, noin kahdeksan tuntia. Ajan sai kulumaan elokuvia katsellen ja hoitajien kanssa rupatellen. 

Sanoisin, että itse luovutus oli lähinnä aavistuksen epämiellyttävää odottelua, siinä kaikki. Joka tapauksessa oikein hyvin kestettävissä, Roberto kuvailee.

Luovutuksen jälkeen Roberto sai hoitajilta kehuja ja kiitoksia ”suorituksestaan”, mikä tuntui hieman omituiselta – hänhän oli vain maannut sängyssä. Vaatimattomana miehenä kiitos kuuluukin hänen mielestään prosessista vastanneelle henkilökunnalle. 

Jo seuraavana aamuna Roberto tunsi olonsa lähes normaaliksi, ainoastaan hieman väsyneeksi. Maanantaina hän palasi takaisin töihin. 

Suurin kiitos kolahti postiluukusta


Noin vuosi luovutuksensa jälkeen Roberto tiedusteli Kantasolurekisteristä, mikä mahtoi olla siirteen saaneen potilaan tilanne – oliko hän selvinnyt? Siirto oli onneksi onnistunut hyvin ja potilas tervehtynyt. 

– Se oli helpottava tieto. Tuli todella hyvä fiilis, että olin pystynyt auttamaan, Roberto muistelee. 

Vuosi on kuitenkin vielä lyhyt aika toipumisprosessissa, jossa mikään ei ole varmaa. Viimeinen päätepiste tarinalle tuli vuoden 2019 tammikuussa. Tuolloin nurmijärveläisen pikkulapsiperheen postiluukusta kolahti henkilökohtainen, anonyymi kiitoskirje siirteen saajalta Robertolle. 

Kantasolut vastaanottanut nainen kertoi kokemuksistaan ja siitä, kuinka valtava merkitys paranemisella on ollut hänelle ja hänen perheelleen. Roberto päätti heti vastata häntä syvästi koskettaneeseen kirjeeseen. 

Oli valtavan hienoa kuulla näin henkilökohtaisesti, että saajan terveys oli pysynyt hyvänä jo useamman vuoden, ja hän saattoi jatkaa normaalia elämää läheistensä kanssa.

Nuoret miehet mukaan esimerkin voimalla


Logistiikka-alalla myyntitehtävissä työskentelevä Roberto kiittää koko luovutusprosessia erittäin sujuvaksi ja helpoksi.

 – Kaikki oli viimeisen päälle mietitty ja hoidettu. Minun ei tarvinnut huolehtia mistään, ainoastaan ilmestyä oikeisiin paikkoihin oikeaan aikaan. 

Roberton tarina on elävä esimerkki siitä, että vaikka kansainvälisissä rekistereissä, joista luovuttajia etsitään, on jäseniä yhteensä yli 30 miljoonaa, myös noin 30 suomalaista osoittautuu vuosittain jollekin siksi ainoaksi oikeaksi hengenpelastajaksi.

Mitä useampia jäseniä rekisterissä on, sitä todennäköisempää sopivan luovuttajan löytäminen on. Itsestään selvää se ei ole. Suomenkin rekisteriin kaivataan kipeästi lisää 18–35 –vuotiaita jäseniä, erityisesti miehiä, jotka ovat rekisterissä edelleen vähemmistönä. 

Miten vauhdikasta nuoren aikuisen elämää elävät miehet sitten saataisiin pysähtymään asian äärelle? Verenluovuttajien tarve on monille tuttu ja helposti omallekin kohdalle miellettävä asia, mutta kantasolujen luovuttaminen vieraampaa.

En halua itselleni minkäänlaista sankarin viittaa, mutta haluan rohkaista kaikkia pari-kolmekymppisiä ottamaan asiasta selvää. Kannattaa ainakin kerran pohtia asia läpi, jotta 35 vuoden yläikärajan tultua täyteen liittymättä jättäminen ei jää harmittamaan. 

Roberton vetää nöyräksi ajatus siitä, että antamalla viikon omasta elämästään voi mahdollistaa toiselle ihmiselle jopa useita elinvuosia. Ajatus tuo tunteet ja kylmät väreet pintaan edelleen.

 – En ole epäröisi hetkeäkään, jos sama pitäisi tehdä uudestaan. 


Teksti: Kaisu Maijala

Kuvat: Janne Nurmi