Haku Menu

Riikka selvisi synnytyksestä verenluovuttajien avulla

Esikoisen synnytyksen yhteydessä tapahtunut massiivinen verenvuoto oli traumatisoiva kokemus Riikka Ikoselle 11 vuotta sitten. Ikonen on ikuisesti kiitollinen verenluovuttajille, joiden avulla hän selvisi, tervehtyi ja on nyt kolmen terveen tytön äiti.

Riikka Ikosen esikoisen odotusaika oli edennyt muuten normaalisti, ainoastaan lievää raskausdiabetesta seurailtiin. Neuvolan terveydenhoitaja lähetti Riikan äitiyspoliklinikalle, kun laskettu aika ylittyi ja epäily vauvan isosta koosta heräsi.

Polilla tulikin yllättäen hätä. Vauvan arveltiin olevan reilusti yli nelikiloinen. Myös terveydenhoitajan tekemä arvio raskausdiabeteksen hoidosta kyseenalaistettiin. Synnytys päätettiin käynnistää pikaisesti lääkkeiden avulla.

Viiden päivän käynnistysprosessi

Käynnistysprosessi oli vaikea ja pitkä. Käynnistyksen etenemistä Riikka odotti Kätilöopistolla kolme päivää, ja kävi jopa välillä kotona kääntymässä palaten taas takaisin sairaalaan.

”Käynnistystä puskettiin pehmittämällä kohdunkaulaa lääkkeillä ja sekä vauva että minä väsyimme siinä pahasti. Myös itse synnytys oli lopulta tosi pitkä, yli 20 tuntia.”

”Ensisynnyttäjänä oli mahdotonta arvioida tilanteen kulkua - ja kestoa. Luotin synnytyssairaalan arvioon tilanteen hoidosta. Jälkeenpäin olen miettinyt monta kertaa, kuinka tärkeää valmistautuminen synnytykseen on. Jos olisin tiennyt synnyttämisestä niin paljon kun tällä hetkellä, olisin itsekin osannut toimia toisin ja toivoa erilaista toimintaa sairaalassa”, Ikonen kertoo.

Viimein viidentenä päivänä käynnistyksen aloittamisesta syntyi terve, mutta lapsivettä keuhkoihinsa vetänyt tyttövauva.

Vauva oli pitkän synnytyksen jälkeen uupunut ja hänet vietiin heti lastenosastolle tarkastukseen. Riikan istukkaa alettiin irrottaa painelemalla. Siinä ei kuitenkaan onnistuttu.

Istukka irtosi vasta, kun vauva tuotiin takaisin ensi-imetykselle. Vauvan päästyä rinnalle, voimakas supistus irrotti istukan. Välittömästi istukan synnyttyä alkoi massiivinen verenvuoto. 

”Menetin yhdessä hetkessä kolme litraa verta. Potilaskertomuksen mukaan kokonaisvuodon määrä oli yhteensä 6,3 litraa.”

Valtavasta verenhukasta huolimatta kriittinen tilanne saatiin hallintaan. Riikka vietiin nopeasti leikkaussaliin, jossa kävi ilmi, että kohdunkaula oli revennyt imukuppisynnytyksestä eikä kohtu enää supistunut itsekseen.

”Jos mä en olisi ollut Helsingissä, ja ei olisi ollut Veripalvelun tuotteita nopeasti saatavilla, olisi hyvin todennäköisesti päädytty kohdunpoistoon verenvuodon tyrehdyttämiseksi”, kertoo Riikka sairaalan tekemästä arviosta tilanteen kriittisyydestä.

Massiivisen verenhukan hoitoon Riikka sai punasoluja yhteensä 12 yksikköä, plasmaa neljä ja trombosyyttejä 16 yksikköä.

”Ilman pikaista, hyvää hoitoa ja luovutettua verta elämäntarinastani olisi tullut hyvin toisenlainen.  Meidän ensimmäinen lapsemme olisi jäänyt ainoaksi”, Riikka Ikonen toteaa. 


Verenvuotoon ei yhtä syytä

Riikka yritti selvittää sairaalan kanssa, mitä oli tapahtunut. Verenvuotoon ei löytynyt yhtä selittävää syytä, vaan se oli monen tekijän summa. Ikosen arvion mukaan vaikuttimena olivat osaltaan lapsen iso koko, pitkä käynnistysaika, sekä reipas käynnistyslääkkeen ja lopulta imukupin käyttö synnytyksen lopussa.

”Jälkiviisas on toki helppo olla. Nyt kun ajattelen, niin viisainta olisi ollut ehdottaa sektiota, kun huomattiin vauvan olevan isokokoinen, lähtökohdan synnytykselle epäkypsä eikä synnytys ottanut avustettunakaan käynnistyäkseen”, Ikonen pohtii.

”Kun terveenä ensisynnyttäjänä joutuu tällaiseen tilanteeseen, kokemus on hyvin traumatisoiva. Myös iloinen ja odotettu elämäntapahtuma voi saada traagisen käänteen, johon ei pysty itse millään tavalla vaikuttamaan. Kukaan ei voi ennakoida, millaisessa tilanteessa saattaa tarvita apua.”

Ei synnytyspelkoa

Toipumisaikaa kesti muutaman kuukauden, joista pari viikkoa kului sairaalahoidossa. Toipilasaika oli normaalia pidempi, mutta hiljalleen vointi lähti kuitenkin kohenemaan. Verenpaineet kohosivat hurjasti, joka voi liittyä verensiirtoon tai käynnistyslääkkeiden sivuvaikutuksiin. Hemoglobiini korjautui nopeasti. Psyykkisesti asian käsitteleminen vei kuitenkin aikaa.

”Mulla meni tosi pitkään itsellä hahmottaa tilanteen vakavuus. Lohduttelin aluksi muita ihmisiä, esimerkiksi sairaalassa kätilöä, joka kauhisteli sitä, kuinka vaikea synnytykseni oli ollut.”

Ikonen ei missään tapauksessa halua lietsoa pelkoa synnyttämistä kohtaan. Traumaattisen kokemuksen yli pääsemisessä häntä on auttanut synnytyksiin valmistautuminen, kivunlievityksen harjoittelu sekä aktiivinen tiedonhaku.

Esikoisen jälkeen perheeseen on syntynyt vielä kaksi tyttöä vuosina 2011 ja 2013. Syntymäpaino perheen kaikilla vauvoilla on ollut suunnilleen sama. Synnytykset sujuivat hyvin ja luonnonmukaisesti ilman pitkiä käynnistelyjä tai kivunlievitystä. Siskokset noudattivat isosiskonsa aikataulua ja syntyivät yliaikaisina, viikoilla 42 ja 43.

”Ehkä mulla on vähän pitkä tuo kantoaika”, Ikonen nauraa.

Tarinoiden suuri merkitys

”Jossain vaiheessa koetin selvittää, kuinka monta luovuttajaa on tarvittu saamaani verivalmistemäärään. Sain luvuksi yhteensä 80, joista 64  on trombosyyttiluovuttajia. Niin moni on osallistunut perheellisen ihmisen identiteettini rakentamiseen. Se on todella kiehtova ajatus”, Ikonen pohtii.

”Olen miettinyt, kenen kaikkien kadulla vastaantulevien ihmisten avulla olen edelleen hengissä ja juuri se, kuka nyt olen?”

Riikka  ei voi luovuttaa itse verta tällä hetkellä, mutta yrittää innostaa muita mukaan verenluovutukseen.

”Mä aina patistan, että menkää te muut maksamaan mun velkaa takaisin!”.

Muiden innostaminen on tuottanut tulosta, sillä Ikosen äiti luovutti juuri 60. kerran. Myös merkityksellisten tarinoiden eteenpäin kertominen on tärkeää.

”Tiedän, että näillä tarinoilla on suuri merkitys niille ihmisille, jotka ovat luovuttaneet verta. Että he tietävät, mitä kaikkea hyvää yhdellä luovutuskerralla voidaan saada aikaan, Riikka kiittelee.

Ikosten perheen tapauksessa esimerkki on harvinaisen arvokas: hyvinvoiva, oma tyttötrio.

Kuvat: Anssi ja Riikka Ikonen, Sanna Kettunen
Teksti: Sanna Kettunen