Haku Menu

Kun henkeni pelastui

Päivi Syväsola otti ensimmäisen tatuointinsa Veripalvelun järjestämässä Blood Tattoo -tapahtumassa 2.2.2019. Hän olisi kuollut vuonna 1958 reesuslapsena, jollei hän olisi päässyt heti verensiirtoon. Lue Päivin kirjoittama tarina ja katso videohaastattelu.

Lapsena verenvaihdon ansiosta pelastunut Päivi oli yksi onnekkaista, joka sai veriryhmätatuoinnin Veripalvelun BloodTattoo-tapahtumassa helmikuussa 2019

Tiedän että olin hartaasti toivottu lapsi. Perheeseen kuului jo poika, joten tyttö oli seitsemän vuoden odotuksen jälkeen vanhemmilleni onnen täyttymys. Se, että synnyin veljeni syntymäpäivänä oli jotain erityistä.

Sen jälkeen kaikki meni lääketieteellisesti pieleen. Koska äitini oli rh-veriryhmältään negatiivinen ja isä positiivinen, kehittyi äidin elimistössä vasta-aineita, jotka vapautuivat toisen lapsen syntymässä ja siirtyvät lapseen. Nykyisin tämä kehityskulku tunnetaan, ja samassa tilanteessa oleville äideille annetaan vasta-ainetta jo ensimmäisen synnytyksen jälkeen.

Mutta syksyllä 1958 veriryhmistä tiedettiin Suomessa paljon vähemmän kuin nykyisin. Veren reesustekijää ja eri veriryhmien sopivuutta vasta tutkittiin, ja lapsia vammautui ja menehtyi synnytyksissä.

Myös varhainen huomaamaton keskenmeno aiheutti äidillä vasta-aineiden muodostumisen, joten myös ensimmäisenä syntyvällä saattoi olla sama hengenvaarallinen tilanne.

Synnyin syyskuisena maanantai-iltapäivänä Hyvinkään sairaalassa.

Synnytys kesti kauan. Olin lähes viisikiloinen lapsi – joka ei itkenyt, oli vetelä ja sinertävä yhden pisteen vauva. Toivoa eloonjäämisestä ei näyttänyt olevan, ja paikalle soitettiin jo pappia. Koska äitini ei väsymyksestä ja sokista voipuneena saanut sanottua, mikä lapselle tulisi nimeksi, soitettiin sairaalasta isälle, joka tavoitettiin työpaikaltaan taksiasemalta.

Isä ei jättänyt asiaa korkeimman haltuun vaan sanoi, että ei tässä pappia tarvita. Annetaan kätilön kastaa tyttö Päiviksi ja lähdetään kiireesti Lastenklinikalle Helsinkiin. Hoitaja istui vastasyntyneen koppa sylissään uuden mersun takapenkillä, ja isä ajoi talla pohjassa Hyvinkäältä kohti Helsinkiä. Senaikaisilla hiekkateillä 30 minuutin suoritus vastaisi tämän päivän Jyväskylä-rallia.

Matkan aikana en osoittanut mitään elonmerkkejä, väri ei vaihtunut enkä itkenyt. Tuntui varmaan siltä, että peli on menetetty. Tästä eteenpäin oli onni oli kuitenkin myötä.

Vastaanottava lääkäri oli elämäni pelastaja, veritauteihin erikoistuva lastenlääkäri Jarmo Visakorpi. Hän aloitti saman tien yhdessä professori Rolf Harri Nevanlinnan kanssa suuren verensiirto-operaation. Napaani asetettiin letkut valtimo- ja laskimoverta varten. Seuraavan vuorokauden aikana tehtiin useita verensiirtoja ja viisaiden lääkärien ja hyvän hoidon ansiosta sain oikeaa verta ja ihoni väri muuttui ensin keltaiseksi, sitten normaaliksi.

Edessä oli pitkä kuukausi happikaapissa ajan tyylin mukaisesti steriilissä ympäristössä. Olin ilman tuttia ja minua ruokittiin letkulla. Voimani olivat niin vähissä, että imeminen ei sujunut ja hengitys kulki hitaasti. Äiti lähetti rintamaitoa bussilla Hyvinkäältä, ja perheeni kävi minua katsomassa lasin läpi joka kolmas päivä.

Painoni putosi kolmeen ja puoleen kiloon ja henkisesti näytin taantuneelta: en hymyillyt, en ilmeillyt. Vaikean alun jälkeen minun uskottiin saaneen jonkinasteisen aivovamman ja keskityttiin fyysiseen puoleen ja veriarvojen tarkkailuun.

Saavuin kotiin ambulanssilla lokakuun toisella viikolla. Suku ja naapurit ihmettelivät selviytymistäni, eivätkä vanhempani uskaltaneet sanoa mitään mahdollisesti henkisestä jälkeenjäämisestäni ennen lääkärin lopullista lausuntoa. Kontrollikäynti Helsingissä oli kuukausittain.

Yksivuotispäiväni koitti. Olin rauhallinen lapsi ja luottavainen lääkärien seurassa. Istuin tutkimuspöydällä ja tarkastelin lääkäriä ja hän minua.

Sain terveen lapsen paperit. Ei aivovauriota, ei mitään silmällä havaittavaa sairautta. Imemisrefleksi oli happikaappijaksolla jäänyt vaille täyttymystä, joten nukuin peukalo suussa aina 10-vuotiaaksi asti. Uskomatonta, sillä muuta ongelmaa en tiedä kaikesta koetusta olleen.

Oikeat ristiäiset pidettiin kotona ja sain pitää saamani nimen. En ole vaihtanut sitä vieläkään. Olen uskollinen verenluovuttaja: takana on noin 40 luovutuskertaa. Kiitollinen olen niille ihmisille, joiden ansiosta sain riittävästi verta noina elämäni ensimmäisinä kohtalokkaina vuorokausina.

Selviytymisen eväät sain tosi nuorena ja olen jakanut positiivista elämänasennettani ympäristööni. Uskon, että jokaisen elämästä löytyy useita selviytymistarinoita, joita on syytä kerrata kohtalon koitellessa joskus rankallakin kädellä.

Koska nuorena koin hurjaa vetoa pois Suomesta ja halusin matkustaa ja asua ulkomailla, kommentoi äitini, että kenen lie veri vetää sinua maailmalle ja kohti uusia kokemuksia. Jospa sen tietäisin, kiittäisin monta kertaa.   

Teksti: Päivi Syväsola   

Kuva: Fanny Haga