Haku Menu

Kantasoluluovuttajien rekrytointi alkoi 1990-luvulla

Marja-Kaisa Auvinen toimi Luuytimenluovuttajarekisterin (nykyisin Kantasolurekisteri) lääkärinä vuosina 1992–1996. Nykyään hän työskentelee Uppsalassa kliinisen immunologian ja verensiirtolääketieteen ylilääkärinä, mutta rekisterin alkuajat ovat jääneet hyvin mieleen.

 

"Tulin Veripalveluun kesätöihin nuorena farmasian opiskelijana jo 80-luvulla. Kun pari vuotta myöhemmin jatkoin opintojani lääketieteellisessä, hakeuduin yöpäivystäjäksi tekemään yöaikaisia veriryhmätutkimuksia ja toimituksia.  Joskus luovuttajia jouduttiin kutsumaan paikalle myös keskellä yötä.

Kun Luuytimenluovuttajarekisteri vuonna 1992 perustettiin, minua pyydettiin vetämään sitä. Otin tarjouksen innostuneena vastaan. Alussa meillä oli laboratoriomenetelmät, tietokonejärjestelmä ja muistaakseni 40 luovuttajaa.

Asia oli meillekin uusi, sillä siihen mennessä Suomessa oli siirretty ainoastaan sisarusluovuttajien kantasoluja. Kudostyypitysmenetelmien kehittyminen lopulta DNA-pohjaisiksi mahdollisti sen, että sopivaa luovuttajaa voitiin alkaa etsiä paljon laajemmasta joukosta.

Luovuttajien rekrytointi sujui alusta pitäen hyvin. Verenluovuttajat olivat luonteva ja otollinen kohderyhmä, ja lisäksi kiersimme varuskunnissa ja oppilaitoksissa esittelemässä rekisterin ja ylipäätään koko luuydinluovutuksen toimintaa. Asia sai myös aika paljon julkisuutta."

Tavoite ylittyi

"Tavoitteemme oli saada rekisteriin 10 000 luovuttajaa viidessä vuodessa, mutta saavutimme sen neljässä. Ihmiset olivat hyvin kiinnostuneita ja halusivat aidosti auttaa. Kantasolusiirroilla oli suuri merkitys hoidettaessa esimerkiksi lasten leukemioita, joiden kohdalla selviytymisprosentit kohosivat nopeasti. Raskaat syöpähoidot vaativat aina tuekseen kantasolujen siirron.

Ensimmäiset luovutukset olivat jännittäviä, sillä rutiinia ei ollut. Nykyään kantasolut kerätään useimmiten verenkierrosta, mutta tuolloin solut kerättiin luuydinpunktiolla. Ihmiset pelkäsivät halvaantumista, koska luulivat, että solut kerätään samalta kuulostavasta selkäytimestä. Nämä väärinymmärrykset oiottiin nopeasti.

Muistan, kun ensimmäiset luovuttajat saapuivat Helsinkiin. Olimme niin jännittyneitä, että menimme heitä lentokentälle vastaan varmistaaksemme, että kaikki sujuisi suunnitellusti. Taisimme ojentaa heille suklaarasiatkin. Rekisteriluovuttajien kantasolukeräykset tehtiin Meilahdessa, ja potilas saattoi olla siellä tai Lastenklinikalla."

Kuriirikeikkojen muistoja

"Rekisteri hoiti alusta pitäen kaikki käytännön asiat matkajärjestelyistä ansionmenetyksen korvauksiin. Takasimme sairaaloille huolehtivamme luovuttajan oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Tärkeää oli myös huolehtia luovuttajien vakuutuksista ja varmistaa, että riippumaton lääkäri tarkasti heidän terveydentilansa perusteellisesti vielä ennen luovutusta.

Aika nopeasti aloimme myös välittää siirteitä ulkomaille, ja ulkomailta tuli siirteitä meille. Siirteet haki ulkomailta aina lääkäri. Näihin kuriirikeikkoihin liittyy monia hauskoja muistoja. Kerran yhteistyösairaalan lääkäriä ei tahtonut millään löytyä. Vahtimestari etsi kuumeisesti "doctor Luidinia" kunnes ilmeni, että hän olikin omalla tavallaan kirjannut papereistani ylös sanan "luuydin", eikä suinkaan lääkärin nimeä.

Kansainvälinen yhteistyö oli muutenkin tiivistä. Rekisterin alkuaikoina eräs siirre löytyi Amerikasta, mutta meillä ei vielä ollut amerikkalaisten vaatimia akkreditointeja. Tukholmassa oli, ja niinpä potilas lennätettiin sinne vastaanottamaan siirre. Kun rekisteri oli saatu hyvin käyntiin, siirryin Ruotsiin erikoistumaan kliiniseen immunologiaan ja verensiirtolääketieteeseen. Suomessa tätä erikoistumismahdollisuutta ei ollut.

Kaiken kaikkiaan Luuytimenluovuttajarekisteri, nykyinen Kantasolurekisteri, saatiin liikkeelle erittäin jouhevasti. Siitä tuli nopeasti keskeinen osa Veripalvelun toimintaa."

 

Teksti: Minna Kalajoki / Mediafocus

Valokuvat: Matti Rajala

Julkaistu 1/2018

 

Lue lisää Veripalvelun 70-vuotisesta historiasta täältä.