Haku Menu

Ilman verta en olisi olemassakaan

Lukuisat verensiirrot olivat elintärkeitä 12-vuotiaalle Marikalle, joka sairasti leukemiaa. Nyt tyytyväinen kolmen lapsen äiti lähettää lämpimän tervehdyksen kaikille verenluovuttajille.

 

8-vuotias Iida osoittaa hellyyttä neljä vuotta nuoremmalle veljelleen Nikolle, joka on purnaavinaan vastaan. Perheen kuopus, alle vuoden ikäinen tytär, nukahti päiväunille. Marika Huovila, 28, nauttii kotona olosta katraansa kanssa. Hänen mahdollinen äitiytensä joutui koetukselle jo 12-vuotiaana, ja samalla koko elämä.

Tuolloin Kouvolaan kuuluvassa Sippolassa asunut Marika alkoi sairastaa toistuvasti korvatulehduksia ja flunssaa. Kun pientä kuumetta oli kerran jatkunut viikon, tytön äiti vei hänet lääkärille. Tämä naureskeli turhalle käynnille, mutta kehotti tulemaan verikokeisiin, jos olo ei helpota.

Muutaman päivän kuluttua Marikalta otettiin verinäyte, ja hänet passitettiin saman tien terveyskeskuksesta Kotkaan sairaalaan.  Tulokset viittasivat leukemiaan. Marika sai lähetteen Helsingin Lastenklinikalle, jossa hänelle tehtiin luuydinpunktio. Tytöllä oli akuutti lymfoblastileukemia, yksi syövän muoto.

− Sain heti verensiirron heikon hemoglobiiniarvoni takia. Äitini oli sairaalassa kanssani, isä hoiti pikkuveljeä kotona. Tieto syövästä oli järkytys kaikille. En tehnyt viikkoon muuta kuin makasin, en pystynyt edes hymyilemään, Marika muistaa selvästi tunteensa uutisen kuultuaan.

 

Sairaalasta tuli toinen koti ja koulu

Perheelle kerrottiin, että kyseessä oli korkean riskin leukemia, jonka hoito kestäisi kaksi vuotta. Hoito olisi intensiivistä ja rankkaa, sytostaatteineen ja sädehoitoineen. Luuydinsiirto on yksi hoitomuoto, mutta sitä ei Marikalle tehty. Hoitojen alettua Marika oli sairaalassa pari kuukautta. Alkuaika oli tosiaan koetteleva.

− Aina kun sain sytostaatteja, veriarvoni romahtivat. Se johti sepsikseen, verenmyrkytykseen. Sitä hoidettiin suonensisäisellä antibioottikuurilla. Minulle annettiin myös verta monta kertaa veriarvojeni korjaamiseksi. Ilman verta en olisi elossakaan.

 

Kerran verenmyrkytys johti hengenvaarallisiin oireisiin, ja 12-vuotias vietti viikonlopun teho-osastolla. Hänen voimansa heikkenivät niin, että istuminen, käveleminen ja syöminen oli opeteltava uudelleen.

Kotiin meno jäi haaveeksi, kun lääkkeet saivat vatsan sekaisin ja tyttö kärsi vatsakrampeista. Lopulta hän sai luvan lyhyisiin kotikäynteihin. Ensimmäisen hoitovuoden hän kuitenkin melkein asui sairaalassa. Marika täsmentää, että aina syöpähoidot eivät ole yhtä kovia, mutta hänen kehonsa reagoi voimakkaasti.

− Opiskelin sairaalaopettajan johdolla tärkeimpiä aineita, kuten englantia ja matematiikkaa. Huonokuntoisena opetus ja tehtävät jäivät väliin. Esimerkiksi reilu vuosi hoitojen alettua vointini heikkeni ilmeisesti kortisonilääkityksen takia. En saattanut syödä, ja minut laitettiin ravintotiputukseen. Oksensin kuitenkin tiputuksen ajan, Marika kertoo.

Uudet koulukaverit vierastivat sairautta

Lopulta Lastenklinikalla saatiin hoito kohdalleen ja paino alkoi nousta. Pikkuhiljaa kahden vuoden hoitojakso läheni loppuaan, ja Marikan kunto koheni. Toisena vuonna hän vietti jo enemmän aikaa kotona kuin sairaalassa ja sai kotiopettajan. Kouluun tai mihinkään ihmisten ilmoille ei vieläkään ollut asiaa, sillä infektioriski oli liian suuri. Tavallinen flunssa olisi voinut olla kohtalokas. Kun Marika sitten pääsi taas kouluun, se oli juhlaa!

Opettajat olivat puhuneet hänen sairaudestaan oppilaille, joten he osasivat suhtautua siihen luontevasti. Heille Marika oli sama tuttu kiva kaveri.

− Kaverini olivat lähettäneet postia sairaalaan ja palattuani he kohtelivat minua kuten ennenkin. Sitten muutimme ja vaihdoin koulua. Sain huomata, että uudet kaverit vierastivat sairauttani. Kun he kuulivat siitä, minua alettiin syrjiä ja kiusata. Olin erilainen, vaikka näytin jo ihan tavalliselta nuorelta. Sain palata entiseen kouluuni, vaikka koulumatka piteni, Marika muistelee.

Hyvä hoito innoitti hoitoalalle

Parin vuoden ajan Marikan paranemista seurattiin muutaman kuukauden välein, sen jälkeen kontrollit loppuivat. Muutama vuosi hoitojen jälkeen nuoren naisen rauta-arvot olivat hurjan korkeat, ja hänelle tehtiin pari kertaa venesektio eli punasolujen poisto. Kun hän tuli raskaaksi, asia korjaantui itsekseen: rauta-arvot laskivat.

Marikan onneksi sytostaatit ja sädehoito olivat tehonneet niin hyvin, että kantasolujen siirtoa ei tarvittu. Jos se olisi tehty, Marika ei todennäköisesti nyt olisi kolmen valloittavan lapsen äiti, koska hoitoa seuraa useimmiten lapsettomuus.

− Ensimmäisen raskauteni aikana minua seurattiin tavallista tiiviimmin, mutta ei enää seuraavilla kerroilla. Olen saanut kaksi tervettä tytärtä ja pojan, mistä olen tosi onnellinen!

Jo sairaalassa ollessaan Marika ilmoitti häntä hoitaneille lähihoitajille, että hänestäkin tulisi hoitaja. Siten hän voisi puolestaan piikittää hoitajaa, joka "kiusasi" tyttöä sytostaattipiikeillään. Positiivinen puoli pitkässä sairaalajaksossa oli se, että Marikalle jäi elinikäisiä ystäviä: sairaalaope ja monta hoitajaa.

− Lähihoitaja minusta tulikin! Luulenpa, että hoitajien sydämellisyys sai minut arvostamaan hoitotyötä, hän tuumaa.


 

Teksti: Kati Savela / Viestintätoimisto VCA
Kuvat: Antti Verkasalo / Viestintätoimisto VCA ja Marikan albumi